Mikä on dogmatiikan tehtävä?
Minkä tahansa maailmankuvan perusteiden läpinäkyväksi tekeminen. Tässä virassa on perinteisesti ollut kyse luterilaisesta ajattelusta, vaikka monet edeltäjäni ovat erikoistuneet myös katoliseen teologiaan. Yhden maailmankatsomuksen oppiminen on kuin kielen oppimista. Voit hallita hyvin vain muutaman, ellet sitten ole polyglotti.
Viime aikoina olen tutkinut nykyajan filosofista teologiaa. Tällä hetkellä tutkin toivon ja pessimismin välistä suhdetta. Olen luonteeltani ehkä hieman synkistelyyn taipuvainen, ja minua on aina ottanut kauheasti päähän kaikenlainen hattarainen puhe. Pessimismiin voi kuitenkin perehtyä analyyttisesti, mutta sitä on tehty melko vähän. Ymmärrettävästi tämä ei ole kovin suosittu aihe.
Puolangallahan on ne pessimismipäivät.
Yhden kaverin kanssa mietittiin, että järjestettäisiin akateeminen pessimismikonferenssi, mutta ei Puolangalla, koska kukaan ei viitsisi tulla sinne kuitenkaan. Mutta se voisi onnistua ehkä (Helsingistä katsoen) puolivälissä vaikkapa Mikkelissä.
Toivon elättely kieltämättä tuntuu joskus epätoivoiselta.
Englanniksi puhutaan fool’s hope, houkan toivosta. Se on sitä, jos toivoo jotain epärationaalisesti. Olisi tietysti hyvä, jos ihmisillä ei olisi tällaista perusteetonta houkantoivoa. Pessimisti voi silti olla olematta samalla kyyninen, nihilisti tai masentunut.
”Maailmassa on nyt enemmän orjuuttakin kuin koskaan.”
Nykyisin puhutaan paljon maallistumisesta. Missä määrin se on totta?
Uskonnollisten tai kirkollisten instituutioiden monopoliasema on murtunut, ja tässä mielessä maallistumista on tapahtunut selvästi.
Ihmisillä myös on ehkä jonkin verran vähemmän uskonnollisia tai kvasiuskonnollisia tapoja kuin ennen, eivätkä jäljellä olevat kanavoidu perinteisten instituutioiden kautta. Banaali esimerkki on vaikka horoskooppien lukeminen, mitä tosin voi tehdä ironisestikin.
Toisaalta sekulaarissa kodissa voi nykyisin olla myös uskonnollisia symboleita kuten ikoneita. Siinä mielessä ollaan joustavampia kuin ennen.
Mitä toivoon tulee, jos ajatellaan ihmisten odotuksia tulevaisuudelle, ne ovat usein vähintäänkin kvasiuskonnollisia, esimerkiksi niin sanottu positiivinen ajattelu. Vaikka se ei ole suoraan uskonnollista, se on sillä janalla, jossa on vaikea sanoa, missä sekulaari toiminta loppuu ja uskonnollinen alkaa.
Onko kaikki tulevaisuuteen suuntautuva toiminta siis kvasiuskonnollista? Tulevaisuudestahan ei voi tietää mitään varmaa.
Luulen, että varmuus ei välttämättä ole tässä keskeistä, vaan se, millaisia toiveita ihminen pitää järkevänä heijastaa tulevaisuuteen. Tämä on helkkarin monimutkainen juttu. Pidin itse asiassa hiljattain Oxfordissa esitelmän juuri toivon ja rationaalisuuden suhteesta J. R. R. Tolkienin ajattelussa.
Mitä hyviä – tai huonoja – puolia maallistumisella on?
Jos meillä on jokin uskonto monopoliasemassa, ihmiset helposti ulkoistavat oman uskonnollisen toimintansa tälle instituutiolle. Ajatellaan, että kirkko uskoo kansan puolesta, ja se passivoi jengiä. Ja kun tästä tilanteesta alkaa tapahtua sekularisaatiota moniarvoistumisen mielessä, passivoituneella porukalla ei ole enää mitään vahvaa kiinnikettä instituutioon. Tämmöinen järjestelmä romahtaa sukupolvessa.
Itse ajattelen, että ihanteellisin järjestelmä olisi sellainen, että ihmiset saisivat ihan itse tietoisesti valita maailmankatsomuksensa. Monoliittisessa kansankirkkojärjestelmässä ehkä unohtuu, että kristilliseen maailmankatsomukseen sitoutuminen on iso ja vaativa juttu.
Toisaalta, jos meillä on kohtuullisen kiva järjestelmä, vaikka se olisi hegemoninen, niin kyllä sillä on stabiloiva vaikutus. Suomessakin viimeiset 500 vuotta kirkko ja valtio ovat toimineet sulassa sovussa, sivistäneet kansaa ja pitäneet monista eri asioista yhdessä huolta. Sama malli on tietenkin toteutunut eri puolilla maailmaa eri uskontojen kanssa.
Kuinka paljon luterilaisuus on vaikuttanut pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaan?
Oma käsitykseni on, että on vaikuttanut tosi paljon. Ei vain sosiaalisen koheesion kautta, vaan myös ihmisten asenteisiin ja käsityksiin velvollisuuksista ja vastuista.
Välillä väitetään, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja muu sellainen toiminta olisi lähtöisin kristinuskosta, vaikka se olisi järkevää jo puhtaasti yhteisön tai lajin selviytymisen kannalta.
Siinä, että yhteisö varjelee omia jäseniään, ei ole mitään poikkeuksellista. Kristinuskon erikoinen piirre on siinä, miten lähimmäisyys ymmärretään. Esimerkiksi juuri vihollinen ymmärretään lähimmäiseksi. Tätä voidaan pitää aika vallankumouksellisena ajatuksena. Että lähimmäinen olisikin joku, joka todennäköisesti tulee toimimaan minua vastaan.
Tämähän on oikeasti aika vaikea ajatus. Siksi kristinuskon omaksuminen on tolkuttoman vakava asia. Se sisältää äärettömän vaikeita haasteita ja ihanteita, jotka personoituvat Kristuksessa, joka antautuu väkivallan uhriksi. Koko kristinuskon idea on Kristuksen imitaatio. Ollaanpa rehellisiä, kuka oikeasti haluaa jäljitellä Kristusta?
Joku joskus kysyi eräältä teologilta, voiko kristitty osallistua politiikkaan. Vastaus oli, että voi toki, mutta hän voi odottaa tulevansa valituksi virkaan vain kerran, koska hän edustaa sellaisia arvoja, joita kaikki vihaavat. Tai sitten hän tajuaa, ettei voi toimia järjestelmän sisällä korruptoitumatta eikä voi asettua enää ehdolle.
Toinen samantyyppinen väite on, että sairaista tai muuten ”tuottamattomista” ihmisistä huolehtiminen olisi nimenomaan kristillistä. Todellako? Pelkästään yhteisön tai lajin selviytymisen näkökulmastahan tällainen toiminta voi olla myös rasite.
Länsimaissa se nousee juutalaisuudesta ja kristinuskosta, mutta ajatuksella on kestänyt kauan päästä instituutioiden tasolle. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (9:6) implikoidaan, että joka surmaa ihmisen, surmaa Jumalan kuvan. Se oli sen aikaisessa kontekstissa vallankumouksellinen ajatus, sillä aiemmin Jumalan kuva oli hallitsija yksin.
Vanhan testamentin kirjoittajat harrastavat tällaista käsitekikkailua. Otetaan yleisiä käsitteitä ja sovelletaan niitä uudella tavalla, ja käännetään myyttejä ylösalaisin. Jos luomiskertomuksia vertaa vaikkapa Gilgameshiin tai muihin Lähi-idän myytteihin, kielellisellä tasolla ne ovat samankaltaisia, mutta mitä kertomuksen tasolla tapahtuu, onkin ihan toinen juttu. Halutaan kertoa kriittinen vastatarina tutulla kielellä.
Jumalan kuvallisuuden ajatuksessa yksi idea on, että ihmisen surmaaminen on majesteettirikos. Yhtä vakavaa kuin hyökkäisit kuningasta, faaraota tai jumalolentoa itseään vastaan, ja tällä on aina kauheita seurauksia.
”Lahkoilla on vahvoja perusoletuksia, joita ei saa kyseenalaistaa.”
Onko siis liian pitkälle vietyä sanoa, että länsimaisessa kontekstissa jokaisen ihmisen itseisarvon, ihmisarvon, ideaali on tullut pitkälti kristinuskosta?
Ei siinä ole mitään liioittelua. Sitten voidaan kysyä tietysti, miten muissa kulttuureissa esiintyy samansuuntaisia kehityskulkuja, mutta lännessä ajatus yksilön oikeuksista syntyi nimenomaan kristinuskon pohjalta. Että yksilöllä on oikeus nousta epäreilua järjestelmää vastaan. Lännessä ajatus yksilön uhraamisesta ymmärretään aina valtavana tragediana, joka kertoo siitä, että kosmos on rikki.
En yritä esittää olevani idän filosofioiden asiantuntija, mutta painopiste on ehkä piirun verran toisaalla. Tämä voisi selittää sen, että esimerkiksi kulttuurivallankumous onnistui Kiinassa niinkin täydellisesti. Ajattelussa oli kenties jokin elementti valmiina, että on ihan okei tappaa miljoonia ihmisiä, kun meillä on niin hyvät ideat ja mahtavat visiot. Jos omelettiin nyt pitää rikkoa vähän munia, niin se on luonnollinen osa maailman menoa.
Mainitsit jossain, että kristinuskoonkin sisältyy potentiaalisesti totalitaristinen elementti siinä, että pitäisi vain uskoa järkeään vastaankin. Luomiskertomuksessa ei saisi syödä Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä ja Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä Jumalan sanaa kuvaillaan hulluudeksi viisaille.
Luomiskertomuksessa ihminen tulee tietoiseksi moraalisesta vastuustaan eli lapsi aikuistuu. Joten siinä ei ole kyse järjen uhraamisesta, pikemminkin päinvastoin. Mutta mitä sitten ovat hulluus ja viisaus? Meillä voi olla ajatus kreikkalaisesta viisaasta, joka notkuu tooga päällä jätkien kanssa torilla ja miettii hienoja juttuja, ja se on parasta elämää. Epäilemättä viisaudella Raamatussa voidaan tarkoittaa joskus jotain tällaista.tämä
Se hullutus taas… Gladiaattorinäytöksissä on tapahtunut oikeasti näin, että kristitty on juossut kesken näytöksen areenalle ja alkanut saarnata, että tämä on kauheaa ja tämmöinen pitää lopettaa. No, hänet tapetaan. Toogaviisaiden näkökulmasta se, mitä saarnaaja tekee, on hulluutta. Menee nyt sinne tapettavaksi eikä hyödy siitä itse mitään. Mutta hiljalleen tällainen toiminta käänsi ihmisten tunteet gladiaattorinäytöksiä vastaan.
Totalitaarinen elementti voi siis olla siinä, että usko voi joskus ilmetä äärimmäisinä tekoina. Filosofit kutsuvat näitä supererogatorisiksi teoiksi. Ne ansaitsevat ylistystä ja kiitosta, mutta näitä tekoja ei kuitenkaan voida noin vain vaatia.
Kuulostaa hyötyjärjen kritiikiltä.
Puhtaasti hyötynäkökulmasta tämmöinen toiminta ei ole mitenkään järkevää yksilön kannalta. Siinä ihminen uhraa itsensä vapaaehtoisesti hyötymättä siitä. Kristinuskohan ihannoi marttyyriutta. Mutta kukaan ei edellytä sitä, vaan se realisoituu joissakin tilanteissa yksilön vakaumuksesta, joka törmää yhteiskunnallisen vallan kanssa.
Marttyyriuden etiikkaa mietittiin paljon kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina. Monen mielestä marttyyrius oli niin mahtavaa, että he menivät ilmoittautumaan vallanpitäjille, että olen muuten kristitty ja haluaisin kuolla kuten Jeesus. Tähän sitten kirkkoisät joutuivat sanomaan, että ei se nyt toimi ihan näin.
Eli vapaaehtoinen marttyyrius ei ole marttyyriutta.
Ei. Se on keinotekoinen yritys ostaa marttyyrikruunu. Marttyyrius on seuraus tietyn koodiston – josta tiedät kyllä seuraavan ongelmia, vaikka et erityisesti etsi niitä – seuraamisesta.
Miten hyvin nykyisin tunnetaan kristinuskoa, sen symboliikkaa tai myyttejä?
Varmasti on joskus tunnettu paremminkin. Uskonnonopetusta on vähennetty, ja kyllä se korreloi jonkinlaisen historiattomuuden kanssa. Eli ei oikein ymmärretä, mistä tietyt asiat tulevat. Eletään ikään kuin postapokalyptisessa maailmassa, jossa hiekasta nousee esiin kummallisia juttuja, eikä tiedetä, mitä ne ovat.
Ajatellaan vaikka ihmisoikeuksia. En oikein tiedä, mitä niistä pitäisi ajatella tiukan sekulaarista näkökulmasta. Jos henkilö on kristitty ja ajattelee, että ihminen on Jumalan kuva, se on tietenkin uskonnollinen peruste kohdella ihmisiä kuten kohtelisi Jumalaa itseään.
YK:n ihmisoikeuksien julistukseen tämä ajatus formuloitiin pitkälti Tuomas Akvinolaisen filosofiasta, mutta eksplisiittiset viittaukset kristilliseen traditioon poistettiin, koska periaatteista haluttiin tehdä laajemmin sovellettavia. Sitten kuitenkin samalla todettiin, että nämä ovat hienoja periaatteita, mutta toivottavasti kukaan ei kysy, mihin nämä perustuvat. Mistä ihmeestä tämmöiset oikeudet tulevat?
Niin. Mistä?
Ihmisoikeudet ovat juridisia abstraktioita, jotka rakentuvat tietyn aatehistoriallisen tradition päälle. Siellä on hirmuinen liuta erilaisia asioita, kuten mitä persoonat oikein ovat tai mitä yhteiskunnallisia rooleja tai velvollisuuksia meillä on. Mitä on rakkaus tai oikeudenmukaisuus? Mitä ovat hyveet tai paheet? Tämän kaiken sisältä sitten pulpahtaa tämmöinen ajatus, että meistä näyttäisi reilulta, että ihmisiä kohdeltaisiin vaikkapa näin. Ja näitä me tapaamme kutsua oikeuksiksi.
Mutta jo Ranskan vallankumouksen aikaan filosofit esittivät kritiikkiä, että monet oikeudet tai tavoiteltavat hyvät, kuten vapaus ja tasa-arvo, ovat keskenään ristiriidassa. Eivätkä nämä kysymykset ole yhtään helpottaneet tähän päivään mennessä.
Meille on tosi luontevaa puhua oikeuksista, mutta äärimmäisen epämukavaa puhua moraalista. Heti, kun aletaan puhua oikeasta ja väärästä, ihmiset vaivaantuvat, mutta kun aletaan puhua oikeuksista, ihmiset innostuvat, että lisää näitä ja just mulle. Linkki moraalin ja oikeuksien välillä on katkennut, emmekä enää oikein tiedä, mitä siellä ”alamaailmassa” on. Siksi oikeuksiin on alettu muodostaa erilaisia lahkolaisia ja kvasiuskonnollisia asenteita.
Mistä tunnistaa lahkon?
Käytän sanaa lahko nyt tietoisen väheksyvästi, en uskontotieteellisesti. Lahkoilla on vahvoja perusoletuksia, joita ei saa kyseenalaistaa. Niitä käytetään sosiaalisina rajapyykkeinä, joilla määritetään, kuka kuuluu meihin ja kuka ei. Niillä voidaan myös puhdistaa omaa ryhmää. Jos ei reagoi liturgisesti oikein puheakteihin, on epäilyttävä henkilö, jolla on väärä tietoisuus – ja tämmöiset voidaan ohjata sitten kätevästi vaikkapa gulagiin.
Lahkoissa on usein myös vahva apokalyptinen vire. Mikä tahansa on uhrattavissa toivon kohteen saavuttamiseksi. En nyt missään tapauksessa halua sanoa, että kaikki ihmisoikeusaktivistit käyttävät ihmisoikeuksia näin, mutta tämä on silti tavattoman yleistä. Myös sosiaalisessa mediassa ja julkisuudessa ihan fiksutkin ihmiset voivat käyttää ihmisoikeuspuhetta samalla tavalla kuin lahkot käyttävät perusoletuksiaan.
Jos meillä olisi aidosti sivistynyt yhteiskunta, nähtäisiin, että kaikella abstraktilla ajattelulla on historiansa. Meillä syntyy jatkuvasti ongelmia siitä, että oikeudet ovat keskenään ristiriidassa ja muka absoluuttisia ja universaaleja oikeuksia joudutaan rajoittamaan, koska monet niistä ovatkin oikeasti vain suhteellisia. Vain vapautta orjuudesta ja kidutuksesta pidetään yleensä absoluuttisina oikeuksina, kaikkia muita pidetään rajoitettavina oikeuksina.
Tästä kaikesta huolimatta meillä on maailmassa enemmän orjuuttakin nyt kuin koskaan aiemmin. Vihreä siirtymäkin perustuu osaltaan orjuuteen. Ei haluta myöntää, että pikkulapset Kongossa kaivavat koboltin ja litiumin meidän sähköautoihin ja pöhöttimiin ja tekevät sen kohta Kiinan laskuun eikä ketään voisi vähempää kiinnostaa.
Mitä haittaa tällaisesta puheesta sitten on?
Tässä menee ihmisillä pää helposti jumiin. Jos lähtökohtaisesti ei nähdä ideoiden ja asioiden historiallisuutta ja kontekstuaalisuutta, ei myöskään nähdä, mitä niille realistisesti voidaan tehdä. Ja jos oikeuspuhetta käytetään tällaisena ”vapaudut vankilasta” -korttina aina, kun kohtaamme jonkin ongelman, se on tosi huono veto ihmisoikeuksien itsensä kannalta. Se aiheuttaa ihmisissä vastareaktion, kun Münchausenin lailla yritetään nousta kuopasta ylös vetämällä itseään hiuksista. Porukka kyllä näkee, että asia on monimutkainen ja siksi on idioottimaista yrittää tyhmentää sitä opportunistisesti.
Sääntöpohjainen yhteiskunta on upea juttu, mutta jos se kadottaa siteen omaan historiaansa ja niihin välineisiin, joilla me analysoimme oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, eivät säännötkään pysy elossa kovin kauaa ja kääntyvät lopulta itseään vastaan. Moni oikeus riippuu toisen velvollisuudesta taata sen toteutuminen.
Toteutumiseen eivät riitä pelkät lait, vaan tarvitaan koko yhteisöä yhdistävä moraalinen visio, jota ei kuitenkaan saa koskaan sulauttaa täysin siihen, mitä juridiikka säätää. Jos moraalinen maailma kapenee, juridiikka valtaa jäljelle jääneen tilan. Lain ala kasvaa ja moraalin pienenee. Tätä kutsutaan myös puritanismiksi, mikä yhdistää jännästi sekä äärikristillisiä yhteiskuntakokeiluja että jälkikristillisiä visioita.
Jos ihmisoikeuksien idea oli alun perin vapauttaa yksilö yhteisön pakosta, nyt uuspuritanismi haluaa kasvattaa Koneen valtaa – en tarkoita nyt sitä säätiötä vaan puhun punk-hengessä. Puritaanisten ja totalitarististen systeemien ongelma tietenkin on, että mitä kireämmälle ruuvia väännetään, sitä lähempänä niiden romahdus häämöttää. Ja usein tästä romahduksesta ei ikävä kyllä seuraa mitään paratiisin esiinnousua, vaan pelkkää kaaosta.
”Voit olla pessimisti olematta kyyninen, nihilisti tai masentunut.”
Kaikkein tärkeimmistä ja perustavimmista asioista puhuminen on usein aika hankalaa.
Kyllä. Ja lahkolainen mentaliteetti ei yhtään helpota tätä. Lahkolaiseen kielenkäyttöön kuuluvat conversation stopperit (keskustelun lopettajat). Kultit käyttävät niitä siten, että on tiettyjä iskusanoja tai sloganeja, joilla ilmaistaan kuulijoille, että aiheesta ei ole tarpeen keskustella ja että paikallinen messiashahmo kyllä tietää miten asiat menevät – olkaa siis huoleti. Oikeuspuhetta voidaan käyttää samalla tavalla, keinona päättää keskustelu.
YK:n ihmisoikeuksien julistusta on kritisoitu esimerkiksi afrikkalaisen, islamilaisen ja aasialaisen filosofian näkökulmasta, mielestäni ihan kiinnostavilla argumenteilla. Siinä mielessä ne eivät ole realistisesti universaaleja, vaan tällä pallolla on monta erilaista filosofista blokkia, jotka asennoituvat hieman eri tavalla. Ihmisoikeuksiin vetoamalla on motivoitu myös kolonialistisia ja imperialistisia projekteja, joten on selvää, että jos niitä yritetään viedä McDonaldsien ohella ympäri maailmaa, tämä homma vaatii vielä pikkuisen ajatustyötä.
Ihmisoikeudet ovat mahtavia, hienoja, tavoiteltavia asiaintiloja, joita on paljon enemmän kuin mikään sopimus kykenee listaamaan. On hienoa, jos yhteiskunnat kirjaavat niitä myös omiin lakikokoelmiinsa ja yrittävät myös noudattaa niitä. Mutta niillä ei ole elinvoimaa irrallaan yksilöiden ja yhteisöjen jaetusta moraalista. Siksi en usko ihmisoikeuksiin omalakisina abstrakteina olioina, jotka leijailevat jossakin platonistisessa taivaassa. Ne ovat upea saavutus, joka kuitenkin edelleen herättää tarpeen pohtia, mitä ne oikeastaan ovat. Tämä tietenkin horjuttaa rakennusta, kuten kriittinen keskustelu aina, mutta luulen, että jos tätä keskustelua ei käydä, niin sivilisaatiota aletaan rullata hiljalleen kohti palliatiivista osastoa.
Voidaanko sanoa, että kultti alkaa siitä, mihin keskustelu loppuu?
Kyllä. Siinä vaiheessa, kun ei voi käydä analyyttista keskustelua ryhmän perususkomuksista, kannattaa alkaa tähyillä, mistä löytyy lähin ovi.
uutiskirje 