Toistelen nykyisin lausetta: olemme ajamassa hirvittävää vauhtia päin seinää. Usein päässä myös soi Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa: ”Pidä silmät kiinni, kun kaasu pohjassa lähdetään, ei pimeää tietämme valaise taivaalla tähdetkään.”
Nyt tehdään lyhytnäköisiä päätöksiä hallitsemattomalla vauhdilla, menosuuntaa huomioimatta.
Käsissämme on ennennäkemättömiä planetaarisen mittakaavan ongelmia, mutta harkittujen, oikeudenmukaisten ja kestävien ratkaisujen sijaan päätöksenteossa keskitytään lyhytnäköiseen oman edun, sotaisan uhon ja säälimättömyyden politiikkaan.
Suomen sakkaavan vientitalouden valopilkuksi asetellaan verovaroin tuettua tehoeläintuotannon absurdin logiikan huipentumaa, tehdasta, jossa voidaan tappaa vuorokaudessa satatuhatta broileria Kiinan pohjattomille markkinoille.
Kärsimys näyttääkin olevan uusi vientivalttimme, sillä vauhtia talouteen etsitään myös ihmisuhreista, sotaisan ajan paisuttamasta aseteollisuudesta. Jopa rauhanomaista politiikkaa suosineet vihreät näkevät asekaupassa vihreän kasvun mahdollisuuksia ja vaativat valtion investoivan aseteollisuuden kehittämiseen.
Kärsimys näyttääkin olevan uusi vientivalttimme.
Itärajan sulku poikkeuslailla on rapauttanut käsitystämme kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän koskemattomuudesta: kun kyse on omasta edusta, voidaan ihmisoikeuksista joustaa. Nyt horjutetaan kansainvälisten asekieltosopimusten uskottavuutta keskustelemalla eettisistä ”erillismiinoistamme” ja ajamalla irtautumista jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.
Turvallisuudesta – sen kapeassa taloudellisessa, kansallisessa ja militaristisessa mielessä – on tullut iskusana, jolla hiljentää soraäänet. Tyypillistä aikamme synkälle politiikalle on mustavalkoisuus ja vaihtoehdottomuus: on pakko murskata hyvinvointivaltio, leikata kulttuurista ja sosiaalisektorilta, tukea epäeettistä teollisuutta, sulkea rajat, lisätä (miina)rautaa rajalle – muu on naiivia tai peräti epäisänmaallista.
Vaihtoehdottomuus on keskustelevan demokratian vastavoima ja valhe, jonka nojalla kestämättömiin arvoihin ja lyhytnäköisiin intresseihin perustuvat valinnat naamioidaan pakoksi. Todellisuudessa politiikka on valintoja, jotka perustuvat aina arvoille. Nykypolitiikkaa ohjaavat ekologisten, altruististen sekä oikeus- ja sosiaalisten arvojen sijaan egoistiset, omaa etua ajavat sekä valtaa, voimaa, rahaa ja sotaa korostavat mahtiarvot.
Bulkkilihan tuotantoon ja vanhojen metsien vessapaperiksi vientiin perustuva talous ei ole ekologisen kriisin partaalla kestävää tai järkevää. Eikä inhimillistä sekä ekologista tuhoa tuottava aseteollisuuskaan taivu vihreän siirtymän ja hyvän tulevaisuuden vauhdittajaksi. Sotilaallisen uhon ja varustautumisen sijaan pienen rajamaan turva ovat sosiaaliseen turvallisuuteen tähtäävä hyvinvointivaltio sekä kansainvälinen oikeusperustainen järjestelmä ja yhteisö – juuri ne rakennelmat, joita parhaillaan itse murennamme.
Tosiasiassa meillä on vaihtoehtoja.
Tosiasiassa meillä on vaihtoehtoja, ei ole pakko sokkona ohjata alusta ulos mutkasta. Vaihtoehtoja ja oikeudenmukaisempia mahdollisuuksia aikamme vakavien uhkien torjumiseen on.
Gösta Sundqvistin biisitekstin kuski pistää silmät kiinni ja ohjaa perheensä tuhoon, koska on synkkien olosuhteiden ja kurjistavan politiikan murjomana menettänyt toivon. Mutta niin kauan kuin on vaihtoehtoja, on myös toivoa.
Toivolla en tarkoita katteetonta optimismia tai passiivista toiveajattelua. Rebecca Solnit kirjoittaa kirjassaan Hope in the Dark, että toivo on kirves, jolla rikotaan ovi hätätilanteessa. Toivo on vaatimus toimintaan ja uskoa siihen, että vaikka tulevaisuus on aina pimeässä, myös hyviä ratkaisuja on mahdollista löytää.
uutiskirje 