Ukrainaan hierotaan nyt rauhaa Yhdysvaltojen ja Venäjän johtajien kesken, Euroopan ja Ukrainan yli ja niistä piittaamatta.
Alustavien tietojen mukaan pöydällä olevassa rauhansopimuksessa Yhdysvallat esittää lähes kaikkien Venäjän miehittämien alueiden tunnustamista käytännössä Venäjän hallitsemiksi. Lisäksi Yhdysvaltojen suunnitelmissa vuonna 2014 Venäjän Ukrainalta valtaama Krimin niemimaa tunnustettaisiin myös virallisesti osaksi Venäjää.
Mitä Ukraina saisi Trumpin ja Putinin sopimuksessa? Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan Ukraina saisi epämääräiset turvatakuut, joiden ylläpitoon ainakaan Yhdysvallat ei olisi sitoutunut. Turvatakuut siis jäisivät Euroopan, tarkemmin sanottuna EU:n vastuulle. Nato-jäsenyyden hakeminen olisi Ukrainalta kielletty.
Turvatakuiden epämääräisyys ja pidäkkeiden puuttuminen tarkoittaa sitä, että mikään ei takaisi Ukrainalle, että rauha olisi pysyvä – paitsi Venäjän johdon hyvä tahto. Siihen taas ei voi luottaa. Kannattaa muistaa, että vielä muutamaa päivää ennen täysimittaisen hyökkäyksensä aloittamista Putin vakuutteli, että Venäjä ei ole hyökkäämässä Ukrainaan.
Useimmat ihmiset voisivat todeta, että Trumpin Ukrainalle tarjoama sopimus on huono. Hyökkääjä saa pitää kaiken jo valloittamansa, ja lisäksi Venäjä pääsisi sanelemaan naapurimaansa ulkopoliittisen linjan.
Toisaalta joku voisi myös huomauttaa, että tärkeintä on sodan lopettaminen – onhan rauha kaikkien järkevien ihmisten mielestä sotaa parempi asiaintila. Tällä logiikalla Ukrainan olisi järkevää suostua ankariinkin rauhanehtoihin, kunhan tappaminen saadaan loppumaan.
Jälkimmäinen näkemys on saanut jonkin verran vastakaikua suomalaisessakin vasemmistossa. Pieni, mutta aika ajoin äänekäs porukka pitää tavoitteenaan saada rauha Ukrainaan, ehdoista viis. Yhtäältä tämä kumpuaa pasifistisesta ajatuksesta, joiden mukaan kaikki sodat ja sotiminen ovat väärin. Mukana on myös ripaus luokka-analyysiä: sodat ovat rikkaiden aloittamia ja niissä kaatuvat ja silpoutuvat köyhät. Tämä toki pitää paikkansa. Asefirmojen omistajat ovat tehneet Ukrainan sodalla lihavia tilipusseja.
Silti on olemassa asioita, jotka ovat taistelemisen arvoisia. Tämän toivoisi vannoutuneimpien aseistakieltäytyjienkin ymmärtävän. Ukraina ei taistele pelkästään valtiollisen itsenäisyytensä ja koskemattomuutensa puolesta, vaan myös sellaisen kansainvälisen järjestyksen puolesta, jossa voimalla ja väkivallalla ei saa haluamaansa. Ukrainassa taistellaan voimakeinoin, mutta loppujen lopuksi voimakeinoja vastaan.
Silti on olemassa asioita, jotka ovat taistelemisen arvoisia.
Toisaalta suomalaisenkin vasemmiston piirissä on esitetty näkemyksiä, joiden mukaan Ukrainan puolustustaistelun aseellinen tukeminen olisi ollut Euroopalta virhe, ja että Ukrainassa olisi pitänyt pyrkiä ”diplomaattiseen” ratkaisuun, Venäjän myötäilyyn ja sen ”intressien” ymmärtämiseen. On esitetty myös näkemyksiä, joiden mukaan Ukraina olisi itse provosoinut Venäjää sotaan lähentymällä EU:ta ja länsimaita. Nämä ajatukset ovat onneksi marginaalisia, eikä niitä ole esitetty vasemmistoliiton puoluejohdosta tai eduskuntaryhmästä, mutta niitä on silti hyvä ymmärtää ja kyseenalaistaa.
Jos halutaan neuvotteluja ja diplomatiaa Venäjän kanssa, on syytä kysyä: mistä silloin neuvoteltaisiin? Ukrainan tapauksessa kyse olisi alueluovutuksista tai valtion suvereniteetin menettämisestä. Kovin on kummallista sellainen pasifismi, jossa diktaattorin johtaman ja militaristisen, aseellisen voiman käytöllä uhkailevan valtion annetaan saada haluamansa.
Varmasti sinänsä hyvää tarkoittavat vasemmistolaiset pasifistit ovat hakeneet näkemyksilleen tukea kansainvälisen politiikan niin kutsutun realistisen koulukunnan teoreetikoilta, kuten John Mearsheimerilta, joka pari viikkoa takaperin haukkui pystyyn Suomen ja Itä-Euroopan maiden Nato-jäsenyyden Iltalehdelle antamassaan haastattelussa. Mearsheimerin näkemyksen mukaan Natoon liittyminen oli Itä-Euroopan mailta, Suomelta ja Ruotsilta Venäjän provosoimista.
Argumenttien tueksi ovat kelvanneet myös varsin kyseenalaiset hahmot, kuten ekonomisti Jeffrey Sachs sekä nyt jo edesmenneet USA:n ulkopolitiikan haukat Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski. Ketään heistä on hyvin vaikea nähdä millään tavalla vasemmistolaisina, mutta ei käydä nyt henkilöihin, vaan tarkastellaan argumentteja.
Karkeasti yksinkertaistaen: kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan ytimessä on ajatus siitä, että suurvalloilla on oikeutettuja intressejä, joita suurvalloilla on oikeus myös puolustaa ja edistää. Voimaan voi vastata vain vastavoima, ja maailmanrauhan turvana on kauhun tasapaino. Tätä teoriaa panee käytäntöön myös teorioista täysin piittaamaton Donald Trump.
Toisin sanoen: jos suurvalta syystä tai toisesta käyttää voimaa jotain toista valtiota vastaan, on sen täysin järkevää ja oikeutettua tehdä niin – ellei sillä ole vastassaan yhtä suurta voimaa, joka estäisi voimankäytön. Vastaavasti pienten kansakuntien on kuolemanpelossa varottava viimeiseen asti provosoimasta suurempiaan. Asian muotoili mieleenpainuvimmin kreikkalainen historioitsija Thukydides: ”Vahvat tekevät mitä voivat, ja heikot kärsivät mitä heidän täytyy.”
Ajatuksen mielettömyyden huomaa, kun sitä soveltaa kansainvälisen politiikan historiaan.
Samalla logiikalla Yhdysvaltojen maihinnousu Sikojenlahdella 1961 olisi ollut ymmärrettävä, jopa hyväksytty reaktio Kuuban vallankumoukseen. Olihan kyseessä ”vihamielinen vallankaappaus” aivan suurvallan vieressä.
Yhtä kierosti voidaan selittää Vietnamin sotaa. Vietnamin kansan pyrkimykset itsenäistyä Ranskan siirtomaavallan alta ja Ho Tši Minhin kommunismi uhkasivat suoraan Yhdysvaltojen intressejä Aasiassa. Realistisen koulukunnan mukaan vietnamilaiset itse provosoivat USA:ta hyökkäämään kimppuunsa.
Myös Unkarin kansannousun murskaaminen 1956 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968 olivat tästä näkökulmasta oikeutettuja. Samoin Guatemalan vallankaappaus 1954 ja syyskuun 11. päivän vallankaappaus Chilessä 1973. Voiko kukaan vasemmistolainen väittää vakavissaan, että chileläisten ei olisi pitänyt provosoida Yhdysvaltoja valitsemalla presidentiksi sosialisti Salvador Allendea?
Tämän argumentin älyttömyys näkyy nyt selkeimmin Gazassa, missä Israel käy tuhoamissotaa Palestiinan kansaa vastaan. Realisti voisi sanoa, että Israelilla on oikeutettuja turvallisuuspoliittisia intressejä, joita sillä on oikeus puolustaa*. Ja koska palestiinalaisilla ei ole tukenaan voimakkaita liittolaisia, jotka voisivat toimia pidäkkeenä, ei Israelilla ole mitään syytä olla jatkamatta hävitystään.
Ukrainalaisia on aivan turha syyttää siitä, että he asein puolustavat kotimaataan hyökkäykseltä.
Looginen, demokraattinen ja vasemmistolainen näkökulma on nähdä myös Ukrainan sota sinä mitä se on: imperialistisena hyökkäyssotana, johon syyllinen ja aloittaja on Venäjän hallitus. Se voi myös lopettaa sodan hetkenä minä hyvänsä, jos haluaa. Ukrainalaisia on aivan turha syyttää siitä, että he asein puolustavat kotimaataan hyökkäykseltä.
”Uskon, että jos valintana ovat vain pelkuruus ja väkivalta, kehottaisin valitsemaan väkivallan”, kirjoitti epäilemättä maailman tunnetuin pasifisti Mahatma Gandhi vuonna 1920.
Ukrainalaiset tietävät, millaisen kohtelun uhreiksi joutuvat, jos häviävät sodan. Venäjä on jo aloittanut Itä-Ukrainan etnisen puhdistuksen, kidnapannut lapsia ja murhannut siviilejä Butšassa.
Tämän käytöksen siunaaminen rauhansopimuksella ja sen rankaisematta jättäminen olisi kansainväliseltä yhteisöltä kohtalokas virhe. Maailman ei pidä palkita sortoa kutsumalla sitä rauhaksi.
*Siksi onkin mielenkiintoista, että monet Ukrainan tukijat ovat yllättävän hiljaa palestiinalaisten kansanmurhasta – tai toistavat sananpartta Israelin ”oikeudesta puolustaa itseään”. Ehkä Gazassa käydään sitä parempaa tuhoamissotaa, koska sitä käydään USA:n tuella ja siunauksella?
lehti 