Runsas vuosi sitten, 27. syyskuuta 2020, Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahiin. Armenialaisten historiallisesti asuttama Vuoristo-Karabah on virallisesti Azerbaidžania, mutta Azerbaidžan oli hävinnyt alueesta vuosina 1991-94 käydyn sodan Armenialle.
Viime vuoden sodassa Azerbaidžan valtasi takaisin suuren osan Vuoristo-Karabahia. Marraskuussa Azerbaidžan ja Armenia solmivat Venäjän johdolla tulitauon. Azerbaidžan sai haltuunsa paitsi valtaamansa osan Vuoristo-Karabahia, myös armenialaisten 1990-luvulla valtaamat Karabahin reuna-alueet.
Sota kesti 44 päivää ja vaati noin 8000 ihmisen hengen.
Sota oli valtava voitto Azerbaidžanille ja sen itsevaltaiselle presidentille Ilham Alijeville. Yllättävämpi voittaja on Venäjä, jonka sotilaat ovat nyt turvaamassa rauhaa.
Vuoristo-Karabah, Stalinin lahja Azerbaidžanille
Vuoristo-Karabah on pieni noin 150 000 asukkaan alue Armenian itäpuolella. Se on ollut vuosisatoja kristittyjen armenialaisten asuttama, mutta sitä ympäröivät alavat maat ovat olleet turkinsukuisten, šiiamuslimien azerien asuttamia. Yhdessä nämä alueet muodostavat Karabahin.
Armenialaiset kutsuvat Vuoristo-Karabahia nimellä Artsah. Artsahin tasavalta on tunnustamaton valtio – diplomaattisista syistä edes Armenia ei tunnusta sitä.
Nuori neuvostovaltio antoi Vuoristo-Karabahin Armenialle vuonna 1920, mutta päätös peruttiin heti. Georgialaiset bolševikit eivät halunneet luoda ennakkotapausta, jossa rajoja siirretään etnisin perustein. Josif Stalin ja kumppanit pelkäsivät, että seuraavaksi Georgian azerit ja armenialaiset olisivat vaatimassa aluemuutoksia.
Vuoristo-Karabahista tehtiin autonominen alue Azerbaidžanin sisälle. Armenialaisten adressit Vuoristo-Karabahin liittämisestä Armeniaan eivät saaneet Moskovaa heltymään. Puoluejohto totesi, että on Azerbaidžanin tasavallan asia luovuttaa maitaan Armenialle.
Neuvostoliitto hajoaa, Armenia voittaa sodan
Yhteiselo katkesi Neuvostoliiton natistessa liitoksistaan 1980-luvun lopulla. Pinnan alla muhinut nationalismi nosti päänsä. Ensin heräsi armenialainen nationalismi, joka vaati Vuoristo-Karabahia liitettäväksi Armeniaan. Sitten mobilisoitui azerinationalismi, joka suhtautui ehdottoman kielteisesti rajamuutoksiin.
Azerbaidžanin kaupungeissa hävitettiin vuonna 1988 armenialaisten kaupunginosia ja heitä ajettiin kodeistaan. Pakolaisuus lisääntyi molemmin puolin.
Neuvostoliiton romahtaessa Vuoristo-Karabah ajautui sotaan, jonka Armenia voitti. Azerbaidžan myöntyi katkeraan tulitaukoon vuonna 1994.
Karabah sovitetaan kansallisiin kertomuksiin
Armenialaiset ja azerit ovat sotien ja hävityksen traumatisoimia kansakuntia.
Vuonna 1915 Osmanivaltakunta ajoi armenialaiset pois nykyisen Turkin itäosista. Noin miljoona armenialaista kuoli kansanmurhassa, jota Turkki ei tunnusta.
Kansallissymboli Ararat-vuori hallitsee pääkaupunki Jerevanin horisonttia kirkkaina päivinä. Ararat on lähellä, mutta kaukana, Turkin rajan takana.
Armenialaisessa nationalismissa vuoden 1915 kansanmurha ja vuoden 1988 pogromit Azerbaidžanissa liitetään yhteen. Armenialaiset pitävät Vuoristo-Karabahia historiallisesti ja laillisesti omanaan.
Menetetystä Karabahista muodostui azerbaidžanilaisen nationalismin kulmakivi. Maa vaatii kaikkia virallisesti Azerbaidžanille kuuluvia alueita takaisin. Kysymys ei ole vain symbolinen: Vuoristo-Karabahin viereisiltä alueilta karkotetut pakolaiset muodostavat jälkeläisineen lähes kymmeneksen Azerbaidžanin väestöstä.
Kansainvälinen yhteisö ja YK pitävät Vuoristo-Karabahia osana Azerbaidžania, vaikka alueen asukkaat ovat ilmaisseet tahtonsa olla itsenäisiä.
Odotetun sodan odotettu lopputulos
Sota ei ollut odottamaton. Azerbaidžan ei koskaan tyytynyt vuoden 1994 rajoihin. Se oli myös toistuvasti ilmaissut valmiutensa sotilaalliseen ratkaisuun.
Azerbaidžan on kehittänyt armeijaansa öljy- ja maakaasutuloillaan. Maan sotilasbudjetti on noin viisinkertainen Armeniaan verrattuna. Israelilaiset ja turkkilaiset dronet osoittautuivat Armenialle ylittämättömäksi vastustajaksi.
Turkki tuki voimakkaasti veljeskansaansa. Propagandassa azerit ja turkkilaiset ovat ”yksi kansakunta, kaksi valtiota”. Turkin sotilaallinen rooli oli merkittävä ja se toi Karabahiin syyrialaisia palkkasotilaita.
Turkin ja Azerbaidžanin veriveljeydellä on materiaalisempi puolensa: Azerbaidžan on Turkin tärkein maakaasun toimittaja. Osa tärkeimmistä kaasuputkista kulkee vain kilometrien päässä Karabahin taistelukentistä.
Venäjä on periaatteessa Armenian liittolainen, mutta ei taannut sen turvallisuutta. Venäjä on myynyt aseita myös Azerbaidžanille. Armenialla ei ole öljyä eikä kaasua ja maa on riippuvainen Venäjän tuonnista.
Armenian häviö yllätti vain armenialaiset itse. Hybristä seurasi järkytys, kun voittamattomaksi kuviteltu armeija hävisikin ylivoimaiselle viholliselle.
Venäjäkin voitti – vahingossa
Toinen Karabahin sota ei ollut Venäjän toiveissa. Silti se selviytyi voittajana. Tulitaukosopimus on presidentti Vladimir Putinin käsialaa. Osana sopimusta venäläiset sotilaat saapuvat viideksi vuodeksi turvaamaan rauhaa Karabahiin.
Turvallisuusanalyytikko Neil Hauer ihmettelee Jake Hanrahanin podcastissa Popular Front, miksi Azerbaidžan suostui tulitaukoon. Jatkamalla taisteluita pidempään Azerbaidžan olisi voinut vallata koko Karabahin.
Karabah oli aiemmin ainoa entisen Neuvostoliiton konflikti ilman Venäjän sotilaallista läsnäoloa. Arvioiden mukaan venäläiset rauhanturvaajat ovat tulleet jäädäkseen. Konfliktin jäädyttäminen on Venäjän intresseissä.
Armenialainen Vuoristo-Karabah on nyt Venäjän sotilaallisessa kontrollissa. Venäjä on kieltänyt pääsyn alueelle kansainvälisiltä järjestöiltä ja ulkomaisilta toimittajilta. Vain venäläiset ja armenialaiset pääsevät sisään. Ainoa jäljelle jäänyt maayhteys Armeniasta Artsahin tasavaltaan on venäläisten hallussa.
Silti Karabahin armenialaiset ovat kiitollisia Venäjälle: ilman tulitaukoa Artsahin tasavaltaa ei enää olisi ja he olisivat kaikki pakolaisia. Elämä jatkuu, jotenkin. Artsahin pääkaupungin Stepanakertin kadut on siivottu hävityksestä ja sodan tuhoja on alettu korjata.
Azerbaidžanille luovutettujen alueiden asukkaat joutuvat aloittamaan elämänsä alusta muualla. Osa azeripakolaisista taas palaa koteihinsa vuosikymmenten jälkeen.
Vihanpito jatkuu, konflikti jäätyy?
Azerbaidžan pitää koko Karabahia omanaan. Jatkossa maan on kuitenkin vaikea aloittaa uutta sotaa, koska Venäjän armeija on paikalla. Neil Hauer toteaa Popular Front -podcastissa Venäjän kaluston kestävän täysimittaisen sodan. Venäjän läsnäolo on pelote Turkille ja Azerbaidžanille.
Azerbaidžan on rikkonut tulitaukoa toistuvasti. Elokuussa 2021 Venäjä syytti sitä tulitauon loukkaamisesta. Presidentti Alijev vastasi: ”Kaikki eivät ole tainneet oppia toisesta Karabahin sodasta.”
Vihanpitoa konfliktin jäätyminenkään ei lopeta.
Viime huhtikuussa Bakuun avattiin sotasaalismuseo, jossa on esillä kypäriä, aseita ja tuhottuja panssarivaunuja. Erityisen makaabereja ovat dioraamat, joissa rasistisesti kuvatut armenialaiset sotilaat ovat asemissaan tai kuolemassa taistelukentillä.
Azerbaidžan on vuonna 2019 julkaistun raportin mukaan hävittänyt vuosina 1997–2006 Nahitševanin maakunnassa 89 keskiaikaista armenialaista kirkkoa, 5840 khatškaria (keskiaikaisia kaiverrettuja kivipaasia) ja 22 000 historiallista hautakiveä. Armenialaisen kulttuuriperinnön tuhoaminen jatkunee nyt myös Karabahissa.
Armenialaisetkin ovat nationalismin vankeja. Yhteiskuntatieteilijä Arman Grigorjan avaa nationalistista puhetapaa media.am -verkkomedian haastattelussa. Tässä diskurssissa Sèvresin sopimus vuodelta 1920 on laillinen ja pätevä. Sopimuksen mukaan suuri osa nykyistä Turkkia kuuluisi Armenialle.
Grigorjan syyttää Armenian mediaa: ”Se on äärimmäisen suvaitsevainen noiden [nationalististen] myyttien kauppiaita kohtaan ja pidättäytyy kysymästä vaikeita, mutta ilmeisiä kysymyksiä.” Rationaalisiin vasta-argumentteihin vastataan ”metafyysisellä hälyllä”, kuten: ”Voitto tulee sille, joka kantaa sitä sielussaan.”
”Paatoksellista idiotismia” kritisoivat leimataan kansanvihollisiksi ja pettureiksi, Grigorjan sanoo.
Robert M. Cutler syyttää Foreign Policy -lehdessä armenialaista diasporaa laajentumishaluisen ulkopolitiikan lietsomisesta. Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Lähi-idässä elää miljoonia armenialaistaustaisia ihmisiä.
Ei pysyvää rauhaa
Vaikka sota on tältä erää ohi ja Venäjän armeijan läsnäolo jäädyttää konfliktin ainakin hetkeksi, ei pysyvä rauha ole näköpiirissä.
Vastapuoli on riisuttu ihmisyydestään.
Vastapuoli on riisuttu ihmisyydestään. Kammottavassa teloitusvideossa azerisotilaat leikkaavat armenialaiselta siviililtä pään irti. Seuraavassa videossa pää on liitetty sian ruhoon. Toisessa videossa armenialaiset sotilaat leikkaavat azerbaidzanilaisen rajavartijan kurkun poikki.
Suhtautumista vastapuolen ihmisyyteen kuvaa myös molempien osapuolten tapa kylvää rypälepommeja asuinalueille.
Pysyvä rauha edellyttäisi ajattelun syvällistä muuttumista, vihamielisen nationalismin korvaamista yleisinhimillisellä ajattelulla.
Rauhanoppositio on molemmissa maissa heikko. Armenia on vuoden 2018 samettivallankumouksen jäljiltä demokraattinen maa, mutta autoritaarisessa Azerbaidžanissa sotapolitiikan kritisointi on vaarallista.
Tunnetuin azerbaidžanilainen rauhanmies on kirjailija Akram Aylisli, joka putosi kansakunnan kaapin päältä kuvattuaan vuonna 2012 novellissaan armenialaisten joukkomurhia vuosina 1919 ja 1989.
uutiskirje 
