Herkkävireinen kasvukertomus ylsi Runeberg-palkinnon saajaksi – Quynh Tran kirjoitti esikoisromaanistaan hyvin henkilökohtaisen

”Varjo ja viileys on kerronnaltaan visuaalista, herkästi havainnoivaa ja kielellisesti rikasta. Tuokiokuvista koostuva, moniääninen ja kielellisesti rikas teos kuvaa lapsen näkökulmasta Pohjanmaan rannikkokaupungissa asuvan vietnamilaislähtöisen perheen elämää.”

Näin palkintoraati perustelee Quynh Tranin esikoisromaanin Varjo ja viileys, Skugga och svalka, (Teos & Förlaget, 2022) yltämisen arvostetun Runeberg-palkinnon saajaksi. Perusteluihin on helppo yhtyä, lyyrisen kauniin, omaperäisen ja koskettavan kirjan luettuaan. Teoksen erinomainen suomennos on Outi Mennan.

Esikoisromaanin palkitseminen löi ällikällä kirjailijan.

– Yllätyin ja olen todella ylpeä! En rohjennut lainkaan toivoa tällaista kunniaa, johon tilastollisesti oli vain kymmenen prosentin mahdollisuus yltää.

Varjo ja viileys on saanut erinomaisen vastaanoton Ruotsissa ja Suomessa. Se julkaistaan tänä keväänä myös Tanskassa ja Norjassa.

– Olen kirjoittanut monenlaisia tekstejä pitkään, mutta proosan kirjoittaminen on minulle vielä varsin uutta. En oikein itsekään tiedä, miksi yllättäen päädyin siihen. Ehkä siksi, että pidän tietyissä tunnelmissa, tietyssä kielimaailmassa viipyilystä kirjoittaessani.

Tran on ammatiltaan psykologi, mikä nähdäkseni osaltaan vaikuttaa hänen syvälliseen tapaansa pureutua romaanihenkilöidensä sisimpään.

– Ainakin tällä hetkellä näen ammattini melko erillisenä osana elämääni. Olen opiskellut psykologiaa pitkään varhaisvuosinani. Se on tietysti vaikuttanut minuun paljon, mutta en oikein tiedä näkyykö se kirjallisessa ilmaisussani. Ehkäpä. Mutta, ainakaan Varjo ja viileys ei ole erityisen psykologisoiva.

Riipaiseva tausta

Pietarsaaressa varttuneen, nykyään Malmössä asuvan, vietnamilaistaustaisen, Malesiassa pakolaisleirillä syntyneen Quynh Tranin perheen taustat ovat riipaisevat.

Varjo ja viileys kuvaa vietnamilaisen perheen elämää ja sopeutumista suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa: kasvukipuja, kulttuurierojen aiheuttamia hankaluuksia ja huvittaviakin tilanteita, ulkopuolisuuden tunnetta, haaveita ja oman paikan etsimistä. Kirjailijan taustat tietäen Varjoa ja viileyttä väistämättä lukee hänen henkilöhistoriaansa vasten.

Tran ei kuitenkaan halua edustaa mitään erityistä ryhmää vaan kuvata länsirannikon vietnamilaisyhteisöä heterogeenisena joukkona.

– Varjo ja viileys on tietenkin hyvin henkilökohtainen romaani, koska se perustuu elämääni: muistoihin, tunteisiin ja ajatuksiini. Mutta se ei kuvaa perhettäni eikä minua ihmisenä. Se ei ole autofiktiota, Tran painottaa.

Kirjan keskiössä herkkä ja älykäs pikkuveli sivustakatsojana tekee tarkkoja havaintoja, joita kuvailee lapsen näkökulmasta teräväkatseisen empaattisesti.

– Siinä, mitä lapset pystyvät ymmärtämään ja ilmaisemaan on mielenkiintoinen ero suhteessa aikuisiin. Lapset ovat monesti mukana tilanteissa ja tapahtumissa, joita eivät kykene sanoin ilmaisemaan.

”Se perustuu elämääni: muistoihin, tunteisiin ja ajatuksiini”

Kirja kuvaa myös toiseutta ja vähemmistöön kuuluvuutta ”valkolaisten” joukossa, mutta ei ryppyotsaisesti saarnaten vaan osittain humoristisestikin.

– Muistan kun olin pieni, vanhempi serkkuni kulki ympäriinsä kutsuen suomalaisia ystäviään ”valkolaisiksi”. Se oli silloin erittäin hauskaa. Samalla tavoin olen halunnut viitata ”valkolaisiin” kirjassani, kun vanhempi setä esittää pitkän monologin eroista aasialaisten ja ”valkolaisten” välillä

Herra Tèo on huutavan ääni pikkukaupungin vietnamilaisyhteisössä. Hän korostaa maahanmuuttajien vieraudentunnetta korostamalla räikeästi vietnamilaisten erottautumista ”valkolaisista”. Hän paasaa fetisoimalla rasistisesti ääripäät toisiaan vastaan. Tämä on Tranin mukaan yksi tapa, jolla vähemmistö voi pitää puoliaan ja erottua joukosta ollessaan tietyssä asemassa yhteiskunnan enemmistöön verrattuna.

Muistoista nykyhetkiin

Kirja etenee katkonaisesti kohtaus kohtaukselta muistojen ja nykyhetken risteilyssä.

– Kerronta on muuttunut paljonkin tämän kirjan kirjoittamisen aikana, mutta alusta asti on ollut selvää, miten kohtaukset seuraavat toisiaan vailla päälleliimattuja selityksiä ja ohjeita lukujen välissä. Pyrin herättämään eloon kirjani kolme hahmoa heidän kipupisteidensä kautta. Ja he todella tulivat näkyviksi tavalla, joka yllätti itsenikin. Yhdellä tasolla kirjani voi nähdä kertojaminän kasvutarinana, jossa hän pääasiassa veljensä rakkaussuhteiden ja äitinsä valokuvauksen kautta haluaa oppia jotain rakkaudesta ja kauneudesta.

Varjo ja viileys on hyvin visuaalinen viitaten elokuvaan ja muihinkin taiteisiin.

– Olen saanut paljon vaikutteita elokuvasta. Kun kirjoittaminen jumiutuu ja haluaisin jatkaa, katson usein elokuvia. Vaikka kirjallisuus on kieltä, jota on vaikea siirtää elokuvasta tekstiin, ajattelen usein kirjoittaessani, miten esimerkiksi kameratyöskentely ja editointi toimisi kirjan kohtauksessa.

”Teos ei osoittele eikä anna valmiita selityksiä, vaan antaa lukijan luoda omat tulkintansa”, palkintoraati avaa kirjaa.

– En halunnut pitää lukijaa liian tiukasti kädestä, mutta en myöskään tuntemaan itseään eksyneeksi kirjani parissa. Jotkut saattavat pitää kirjani tapahtumien kulkua liiankin tulkinnanvaraisena suhteessa sen symboliikkaan. Kirjan luvut koostuvat erilaisista teksteistä, mutta siinä on myös selkeä laajempi juoni.

Arkisten tapahtumien ohella kirjan tarina kutoutuu kiehtovasti kertojaminän, pikkuveljen, ajatuksissa ja mielikuvituksessa. Hän näkee ja kokee muun muassa mustikkaretkien tapahtumat mielikuvituksensa turvin kuin itsekin taapertaisi metsässä. Nämä osuudet ovat kirjan lähes hienointa antia.

– On hyvä kysymys, miksi halusin kuvata varjosta katsomista poissaolleena, miksi se sai tämän erityisen muodon kirjassani. Olen miettinyt sitä paljon. Todennäköisesti monet ihmiset toimivat näin. Tämä liittyy myös kirjoittamiseen, mutta se, mitä kirjassani tapahtuu, ei ole kirjoittamista. Se on kuvien tuotantoa, fantasiaa, joka ei ole sama asia kuin kirjoittaminen, Tran muotoilee kryptisesti.

Varjo ja viileys on omalla ovelalla tavallaan myös hyvinkin yhteiskunnallinen romaani. Ei maahanmuutto- eikä muitakaan yhteiskunnallisia kysymyksiä osoittelevasti pohtiva vaan niitä hienovireiseen humaanisti ja humoristisestikin käsittelevä, kaunis ja ehjä taideteos.

– Uskon ehdottomasti, että taiteella voi olla sosiaalinen tehtävä. Monissa suosikkiteoksissani on vahva poliittinen paatos esimerkiksi De Sican ja Pasolinin elokuvissa. En kuitenkaan usko, että taiteen tarvitsee aina olla politiikan läpäisemää, ei romaanissanikaan. Voidaan myös pohtia paljonkin siitä, mikä on poliittista, mikä ei.

”Tranin romaani on kuin valokuva, jonka valot ja varjot ja yksityiskohdat piirtyvät vähä vähältä katsojan mieleen. Omaääninen romaani on virkistävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen, sävykäs ja kaunis kokonaisuus”, palkinnon perusteluissa todetaan.

Juttua muutettu 7.2. Käännösvirhe valkoiset muutettu muotoon valkolaiset (ruots. vitingar).