Tasan 40 vuotta sitten aprillipäivänä tapahtui Tampereella syntymän ihme, kun vastikään perustetun Osuuskunta Vastapainon ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon. Se oli Raimo Blomin Yhteiskuntateoria ja valtio.
Takakansitekstin mukaan lukijalle oli tarjolla kokonaisesitys valtio- ja oikeusteoriasta helppokäyttöisenä käsikirjana, johon sisältyi kattava asia- ja henkilöhakemisto sekä mittava lähdeluettelo.
Tarkemmin ottaen sosiologi Raimo Blom tarkasteli teoksessaan valtio- ja hallintotieteellisiä sekä poliittisen filosofian teorioita, miten ne ilmenevät arkipäivän elämän keskellä jopa huomaamattamme.
Kuluneiden 40 vuoden aikana on Tammerkoskessa vettä virrannut, mutta niin ovat painokoneet jyskyttäneet Osuuskunta Vastapainon kirjojakin, joita viime vuoden loppuun mennessä oli kertynyt peräti 622 kirjanimikettä.
Tätä huikeaa saavutusta tarkastelee Mikko Lahtinen (s.1966) tuoreessa kirjassaan Vastapaino – 40 esseetä kirjahistoriasta. Hän kulkee Vastapainon julkaisemien teosten 40-vuotista muistojen bulevardia pysähdellen lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa eri teosten äärelle. Ja mikä parasta, hän ei sorru luettelointiin, vaan taustoittaa teoksia oman ilmestymisaikaansa taustaa vasten tyyliin:
”Vastapainon ensimmäinen joukkoviestinnän ja median julkaisulinjan kirja on vuonna 1982 ilmestynyt Kauko Pietilän ja Pertti Hemánuksen Seitsemän erää journalismista, jossa keskustellaan lehdistöstä, radiosta ja televisiosta. Näistä lehdistö on tutkimuksen kohteena seuraavassa tämän julkaisulinjan kirjassa, Heikki Luostarisen 1986 ilmestyneessä tutkimuksessa Perivihollinen – Suomen oikeistolehdistön Neuvostoliitossa koskeva viholliskuva sodassa 1941–1944.”
Seuraavan vuosikymmenen puolella 1992 ilmestyi Stuart Hallin Kulttuurin ja politiikan murroksia. Kauko Pietilän ja Klaus Sondermannin Sanomalehden yhteiskunnassa (1994) avataan yhden päivän Helsingin Sanomat. Sitä ei lueta yhteiskunnan heijastuksena, ”päivän peilinä”, vaan itsessään yhteiskunnallisena todellisuutena, johon lehden lukijat päivittäin osallistuvat.
Itsenäinen suhteessa yliopistoon ja poliittisiin ryhmittymiin
Osuuskunta Vastapainon tiedonpolku alkoi syksyllä 1981, kun filosofian ja tiedotusopin opiskelija Juha Koivisto sai idean tietokirjojen julkaisemiseen keskittyvän kustantamon perustamisesta Tampereelle.
Harkittuaan asiaa opiskelutoverinsa Timo Uusituvan kanssa, he päättivät ryhtyä tuumasta toimeen eräänlaisena mottonaan: miksi pitäytyä vallitsevan todellisuuden totuuksissa, kun ajatukset voi ulottaa niiden tuolle puolenkin.
Lahtinen toteaa, ettei mitään takeita hankkeen onnistumisesta tietenkään ollut. Piti vain uskoa siihen, että julkaistun kirjan myynti rahoittaisi seuraavan. Nopeasti innostus tarttui joukkoon tutkijoita, opiskelijoita ja muihin asiasta kiinnostuneisiin, ja osuuskunta tuntui tarpeeksi demokraattiselta liiketoimintamuodolta. Vuonna 2015 yhtiömuoto muuttui osakeyhtiöksi, jossa suurin omistaja on Osuuskunta Vastapaino.
Lahtisen mukaan innostus liittyi osaltaan kapitalismiin kriittisesti suhtautuviin tasavertaisuuspyrkimyksiin. Vastapainoa ei kuitenkaan perustettu minkään tietyn aate- tai oppisuunnan dogmitehtaaksi, vaan vuoden 1968 hengessä yhteiskunnallista keskustelua edistäväksi kustantamoksi:
”Se oli itsenäinen suhteessa sekä yliopistoon että poliittisiin ryhmittymiin. Alusta pitäen Vastapainon hallituksen jäsenet tulivat muistakin yliopistokaupungeista kuin Tampereelta ja kirjat kävivät kaupaksi kautta Suomen.”
Kustantamon taloudesta ja muista käytännön asioista huolehtimaan löydettiin Teijo Makkonen. Hän johtikin Vastapainon päivittäistä toimintaa melkein 35 vuoden ajan. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2015. Vuodesta 2015 lähtien toimitusjohtajana on ollut filosofijournalisti Kimmo Jylhämö.
Vuosien varrella ”toimiston” tehtäviä hoitamaan on pystytty palkkaamaan kustannustoimittajia, myynnistä ja muusta logistiikasta vastaavia sekä graafikkotaittaja. Päätoimisesti Vastapainossa on ollut töissä neljästä kuuteen ihmistä. Lisäksi työssä on ollut mukana avustajia, alihankkijoita sekä harjoittelijoita. Nykyisistä työntekijöistä Mikko Jämsén on ollut Vastapainon palveluksessa 25 vuotta.
”Vastapainon kirjat ovat vaikuttaneet merkittävästi suomalaiseen keskusteluun”
Lahtisen mukaan Vastapainon julkaisemien kirjojen vaikutus suomalaiseen keskusteluun on ollut huomattava varsinkin yhteiskuntatieteissä, sukupuolentutkimuksessa ja monikulttuurisuuteen liittyvissä kysymyksissä:
”Filosofian ja ihmistieteiden klassikkojen ja kansainvälisesti merkittävien nykytutkijoiden yli 170 suomennettua teosta ovat nekin monin tavoin rikastuttaneet suomalaista kulttuuria. Menetelmäoppaat ovat auttaneet tuhansia opinnäytteen tekijöitä selviytymään urakastaan, minkä ohella kustantamon tentti- ja pääsykoekirjojen äärellä on hikoiltu ja tuskailtu, mutta myös koettu oppimisen iloa ja riemua”, Lahtinen kirjoittaa.
Vuonna 2018 ilmestyi 7 400 suomenkielistä kirjanimikettä, joista 4 570 oli tietokirjoja ja 2 800 kaunokirjallisia teoksia. Vuonna 1991 Vastapaino julkaisi 1983 englanniksi ilmestyneen Terry Eagletonin Kirjallisuusteoria – Johdatus. Tätä tietokirjojen bestselleriä oli maailmalla myyty vuoteen 2001 mennessä yli 750 000 kappaletta. Lahtinen huomauttaakin, että luku on suurempi kuin Vastapainon julkaisemien 622 kirjan yhteismyynti! Eli pieniä ovat suomalaiset silakat joulukaloiksi, kun niitä verrataan maailmanmarkkinoiden apajiin.
On aika vaikea nimetä yksittäistä yhteiskunnallista probleemia, mihin Vastapainon jokin kirja ei olisi kajonnut. Vastapainon historiassa on kehittynyt ainakin yhdeksän suurta julkaisulinjaa: yhteiskunnan-, sukupuolen-, kulttuurin-, joukkoviestinnän ja median-, kasvatuksen, koulutuksen ja sivistyksen tutkimus, historian- ja monikulttuurisuuden tutkimus, sekä menetelmäoppaat ja klassikkoteokset.
Vastapainon muistojeni bulevardi
Oma Vastapainon muistojen bulevardini on kulkenut kirjoittamalla kustantamon kirjoista toimittajana ja kriitikkona. Olen tehnyt juttuja kolmanneksesta Vastapainon julkaisuista, yli 200 teoksesta. Arvioitani ja kirjoitelmiani on ilmestynyt runsaimmin Kansan Uutisissa. Teokset on tullut siis luettua aika tarkkaan. Jokainen lukemani teos on ilmestymisajankohtanaan tehnyt ainutkertaisen ja mieleen painuvan vaikutuksensa ja toiminut pienenä opinnäytetyönä.
Heti alkumetreillä vuonna 1982 säväytti Vastapainon toinen teos W.F. Haugin Mainonta ja kulutus. Se johdatteli tavaraestetiikkaan ja kapitalistiseen massakulttuuriin, johon suuntaan suomalainen marxilaisuus tuolloin loi ensimmäisiä lemmensilmäyksiään samalla, kun tapetille nousi elämäntapa -tutkimus.
Ensimmäinen arvosteluni Vastapainon kirjoista julkaistiin Hämeen Yhteistyössä. Se oli vuonna 1984 ilmestynyt Paul Willisin Koulunpenkiltä palkkatyöhön – Miten työväenluokan nuoret saavat työväenluokan työt.
Kyseinen teos vahvisti käsityksen, että duunarin lapsesta tulee duunari, koska vanhemmat haluavat sitä. Matti Wuori totesikin noihin aikoihin, että kun duunarin lapsesta kouluttautuu herra, saa duunari vastaansa luokkavihollisen, jonka opinnot duunari on kustantanut. Tosin oma historiani kulki päinvastaiseen suuntaan: palkkatyöstä koulunpenkille.
Muita mieleen painuvia ja edelleen ajankohtaisia Vastapainon 80-lukulaisia teoksia ovat muun muassa Immanuel Wallersteinin Historiallinen kapitalismi (1987), Jean-Francois Lyotardin Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (1985) ja Pierre Bourdieun Sosiologian kysymyksiä (1985).
Sosiologian perusteita ravisteli Zygmund Baumanin vuonna 1996 ilmestynyt Postmodernin lumo, Mikko Lehtosen Kyklooppi ja kojootti (1994) toi kulttuurintutkimuksen tuulahduksia ja antoi ajattelemisen aihetta, miksi jähmetämme kaiken näkemämme patsaaksi, emmekä anna sen olla omissa oloissaan. Vastapainon ensimmäinen kovakantinen klassikko oli 1989 ilmestynyt Max Weberin Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus.
Äärimmäisyyksien aika ja suuri murros
Eric Hobsbawmin kolmellekymmenelle kielelle käännetty Äärimmäisyyksien aika – Lyhyt 1900-luku (1914–91) säväytti syksyllä 1999. Se on ollut yksi vaikuttavimmista sekä myydyimmistä Vastapainon julkaisemista teoksista.
Historian tuhoisin ja verisin ja samalla huimien poliittisten ja sosiaalisten muutosten ja uudistusten vuosisata alkaa hahmottua kaikessa karuudessaan ja eriskummallisessa moninaisuudessaan. Ja kuitenkin nykypäivää vaivaavat samat 1800-luvulta peräisin olevat ongelmat ja yhteiskunnalliset ristiriidat kuin 1900-lukuakin. Ukrainan sota palautti eurooppalaisen tilanteen lähelle elokuun 2. päivää 1914.
Vuonna 2002 ilmestynyt Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot käänsi käsitykseni Arendtista päälaelleen. Siihen mennessä hänen tuotantoaan oli tulkittu jotenkin yksipuolisesti feminismin näkökulmasta, mutta feminismin sijaan löysin kyseisestä teoksesta viehättävästi Marxia ja kirkkoisä Augustinusta tulkitsevan filosofin. Arendtin teos tarjoaa syvällistä lohtua ihmispolon yksinäiseen vaellukseen tässä kapitalismin aiheuttamien ongelmien murheen laaksossa.
Karl Polanyin Suuri murros (2009) tarjoaa historiallista perspektiiviä siitä, miten olemme tulleet nykyisen talousjärjestelmän orjuuteen. Adorno ja Horkheimer puolestaan valottavat, millainen ansa kapitalistinen massakulttuuri on ihmisen tajunnalle.
Vuonna 2020 ilmestynyttä Martin Heideggerin Kant & metafysiikan ongelma -teosta yritän pätkittäin lukiessani ymmärtää. Siinä on sellaista saksalaista filosofista asioiden korkkiruuville vääntämistä, että ymmärtämisen ongelmia lukijalla riittää.
Mikko Lahtinen puolestaan jäljittää oivallisesti eri vuosikymmenien tiedemuotien vaihtelut. Kun Lahtinen aloitti syksyllä 1985 opintonsa Tampereen yliopistossa, hän ei kuullut kenenkään puhuvan globalisaatiosta tai ilmastonmuutoksesta:
”Sen sijaan monikin opettajani ja opiskelukaverini otti kantaa väitteeseen, että olemme siirtyneet tai siirtymässä postmoderniin aikaan. Valistusfilosofioiden tai marxilaisuuden väitetyt ”suuret kertomukset” ihmiskunnan edistyksestä olivat kuulemma menettäneet uskottavuutensa. Tiedekin oli vailla ”metakielistä” perustaa oleva kielipeli muiden kielipelien joukossa. Jälkikäteen ajatellen yllättävän suuri osa opettajistani ja muista tutuistani suhtautui kriittisesti tai jopa torjuvasti postmoderneihin teeseihin modernin kuolemasta. Katsoimme, että valistusfilosofit, Marx ja hänen parhaat seuraajansa eivät ajatelleet edistyksestä lainkaan niin yksioikoisesti kuin heidän postmodernit kriitikkonsa väittivät. ”Suurta kertomusta” osuvampi sana valistuksen projektia kuvaamaan olikin kritiikki tai kriittinen toiminta, kuten Suomessakin jo J.V. Snellman oli painottanut”
Filosofien klassikkopörssi
Filosofien hienon klassikkosarjan avasi 1999 Thomas Hobbesin Leviathania. Filosofien klassikkopörssi -esseessä Lahtinen liikkuu omimmalla alueellaan filosofian ja aatehistorian parissa. Hän möyhentää herkullisesti yhä kapea-alaisemmaksi käyviä tiedekäsityksiä, sekä teosten keinotekoista ja elitististä lokerointia tiede- ja tietokirjoihin. Huutia saa myös se, miten jokin teos nostetaan klassikoksi, kun samaan aikaan toinen teos pudotetaan unohduksen suohon.
Miksi ja miten jostakin kirjoittajasta tai teoksesta tulee klassikko, on kiinnostavaa, mutta monimutkainen kysymys ratkaistavaksi. Klassikkoasema ei myöskään ole mitenkään takuuvarma asia.
Lahtisen mukaan on olemassa paljon entisiä klassikoita, joita juuri kukaan ei enää muista, saati lue. On myös olemassa kaikkien tietämiä klassikoita, joita vain hyvin harva lukee. Omana aikanaan ihaillusta filosofista tai muusta kirjoittajasta ei välttämättä tule myöhempien aikojen klassikkoa. Monen oman aikansa suosikin kohtalona on ollut lähes täydellinen unohdus:
”Filosofian harrastajista ei juuri kukaan lue italialaista Benedetto Crocea (1866–1952, vaikka hän oli yksi suosituimmista ja käännetyimmistä eurooppalaisista filosofeista maailmansotien välisenä aikana. Crocen nykylukijoista suurin osa on kaltaisiani hänen aikansa italialaisen filosofian ja kulttuurin tutkijoita. Croce -tutkijoiden joukko on varsin pieni verrattuna vaikkapa Machiavelli -tutkijoihin. Jälkimmäisen teoksia lukevat monet muutkin kuin politiikan ja filosofian alan tutkijat ja opiskelijat tai vain renessanssin kirjallisuudesta kiinnostuneet.”
Lahtinen kiittelee sitä, miten klassikkoteosten ystävien iloksi ja onneksi tiedotusopin professori Veikko Pietilä (1941–2009) vapautui virkavelvollisuuksistaan vuonna 2004 ja ryhtyi käyttämään eläkepäiviään vaativiin suomennostöihin. Jo vuoden 2004 lopulla ilmestyi Jurgen Habermasin (s.1929) Julkisuuden rakennemuutos – Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Habermas on tullut tunnetuksi mutkikkaasti kulkevista ajatuskuluistaan, mutta Pietilä pyrki omien sanojensa mukaan välittämään ajatuksen lukukelpoisella suomen kielellä. Lahtinen arvelee, että mikäli Pietilä olisi aikoinaan päässyt kommentoimaan Habermasin käsikirjoituksia, monilta lukijoiden harmailta hiuksilta olisi vältytty:
”Valitettavasti Pietilä ei liikkunut samoissa piireissä kuin Habermas. Samoihin aikoihin vuonna 1962, kun tämä kirjoitti Saksassa teostaan yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategorioista, Pietilä aloitteli Suomessa uraansa nuorena runoilijana. Pietilä vaihtoi pian runouden tieteeseen, Habermas puolestaan julkaisi 90-vuotispäivänsä juhlistukseksi 1700-sivuisen filosofian historian ”Ehdotus näkökulmaksi filosofian historiaan.”
Tietoa ei pidä eristää hyvästä seurasta
Vastapainon 40 elinvoimaista julkaisuvuotta ovat osoittaneet elävästi skottifilosofi David Humen (1711–76) näkemyksen, että tiedon maailmassa on vältettävä apaattista erakkometodia. Tietoa ja maailman tulkitsemista ei pidä sulkea yliopistoihin ja tutkijoiden kammioihin, eikä eristää ja erakoitua maailmasta ja hyvästä seurasta. Tiedon pitää antaa temmeltää keskellä arjen hälinää ja hyörinää, koska todellisessa elämässä me jokainen opimme vain toisiltamme ja toistemme seurassa.
Lahtinen muistuttaa myös Bertolt Brechtin (1898–1956) korostamasta asioihin tarttuvasta ajattelusta, jolloin voimme käsitteiden ja tiedon avulla käsittää, mistä elämässämme on kysymys ja tarttua asioihin niitä muuttaaksemme.
Vastapainon julkaisemat teokset ovat olleet sammuttelemassa monenlaisia yhteiskunnallisia tulipaloja ja sytyttelemässä uusia ajatusroihuja ja näkökulmia uusien palojen syttymisen ehkäisemiseksi.
Kirjan esipuheessa Mikko Lahtinen omistaa kirjansa pitkäaikaisille vastapainolaisille Merja Kinnuselle (1955–2021), Tapani Hietaniemelle (1958–2009) sekä Timo Uusituvalle (1955–2011):
”Keväällä 2021 menehtynyt Merja Kinnunen ehti esittää minulle omat kannustavat sanansa vain muutamaa päivää ennen lähtöään muille kirjamaille. Ilman näitä kolmea sivistynyttä ja avarakatseista ystävääni Vastapaino ei olisi yhtä hieno kustantamo kuin se nyt on.”
Kirjan loppulauseessa Lahtinen puolestaan muistuttaa, että Vastapainon toimintaan osallistuu edelleen alkuvuosienkin kirjoittajia, lukijoita ja vastuunkantajia:
”Neljäkymmentä vuotta sitten he olivat suunnilleen saman ikäisiä kuin ovat nykyään nuorimmat, kustantamon elämään eri tavoin osallistuvat ihmiset, mukaan lukien kustantamon kirjojen lukijat. Olisikin todella riemukasta päästä tekemään käsillä olevan kirjahistorian laajennettu laitos Vastapaino viidessäkymmenessä vuodessa julkaisemasta ehkäpä jopa yli tuhannesta teoksesta!”
Lahtisen teosta voi ryhtyä lukemaan mistä kohtaa tahansa ja heti pääsee jyvälle jonkin teoksen juonesta. Mikko Lahtisen 40 esseetä kirjahistoriasta tarjoaa upean ja kannustavan näkymän, mitä pitkäjänteisellä työllä voidaan tiedon saralla saada aikaan.
Markkinatalouden periaatteet ja mediakulttuurin muutokset ovat muovanneet monin tavoin ”kirjallista elämää” viimeisen 40 vuoden aikana.
Onneksi tästä Lahtisen teoksesta heijastuu se innostuksen henki, mikä leijui Tampereen yllä 40 vuotta sitten, kun syntyi Osuuskunta Vastapaino.
Mikko Lahtinen: Vastapaino – 40 esseetä kirjahistoriasta, Vastapaino 2022. 296 sivua.
uutiskirje 
