Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo-romaanissa on yhteiskunnallista realismia ja dystopiaa samoissa kansissa

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Hanna-Riikka Kuisman, 41, maaliskuussa ilmestynyt lähiökuvaus Kerrostalo (Like 2019) kilpailee yhtenä kuudesta, 27. marraskuuta jaettavasta kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.

Romaanin alussa käydään pikakelauksella, dokumenttielokuvan tapaan läpi kuvitteellisen, keskisuuressa teollisuuskaupungissa sijaitsevan lähiön historiaa. Se lomittuu suomalaisen hyvinvointivaltion suureen kertomukseen.

Avajaisnauhaa on leikkaamassa presidentti Urho Kekkonen hymyilevien lasten kera. 1960–70-luvulla tehdas- ja satamaduunarien työpaikat ovat lähellä, samoin palvelut, lenkkipaikat ja retkimaastot.

Kahden laman jäljiltä samainen lähiö muistuttaa jälkiteollista joutomaata. Ani harvat käyvät enää töissä, mieluummin odotetaan Kelan maksupäiviä. Raivaajapolven jälkikasvusta on tullut testo- ja tötsypäitä, pirivietereitä ja steroidiklooneja. Hupparit ja kaulasta nilkkaan asti ulottuvat tatuoinnit ovat uusi kansallispuku. Äideillä on käsilaukkuina feikki-Vuittonit, pojilla ja tyttärillä jalassa piraattilenkkarit.

– Edellisessä romaanissani eli Viides vuodenaika [Like 2016] menin yhden, dissosiaatiohäi-riöstä kärsivän ihmisen tajunnanvirrassa niin pitkälle kuin pääsin. Luin 1800-luvun naiskirjallisuutta, Brontën sisaruksia ja Jane Austenia. Tarkoitukseni oli tuoda se viktoriaaninen hullu nainen alas ullakolta ja ihmisten keskuuteen. Kerrostalossa taas on kyse ”paluusta betoniin”: alkupään teosteni tylympään, riisutumpaan kieleen ja kolkkoon huumoriin, Kuisma linjaa syrjäytyneisyyden ja osattomuuden estetiikkaansa.

Menestystarinoiden
kääntöpuolella

Kerrostaloa voi lukea paitsi yhteiskunnallisena realismina, myös dystopiakirjallisuutena lähitulevaisuuden, kenties 2020–30-lukujen Suomesta: kansainvälinen asuntosijoitusrahasto ostaa lähiön, asentaa kamerat ja tuo omat vartijansa.
Alueen vanhenevat asukkaat saavat huomata, et-teivät avaimet ja ovikoodit enää kelpaakaan.

On pukumiehiä ja veroparatiisijärjestelyjä, yhtiövalta rakennuttaa lähiön keskelle oman mahtitorninsa. Samaan aikaan pahnanpohjimmaiset, parakkialueen asunnottomat alkoholistit, tappelevat toisiaan vastaan rahasta.

Kuulostaako läpeensä synkältä? Kenties. Samaan aikaan Kuisman romaaniin mahtuu vapauttavaa naurua, ilon ja yhdessäolon hetkiä.

Lastensuojelu on näillä kulmilla etäinen ja arvaamaton vallankäyttäjä, poliisista ja sossusta puhumattakaan. Niiden vastapainoksi Kuisma puhuu ”neljännen sektorin yhteisöllisyydestä”, naapurien välisestä YYA-hengestä.

– Menestyjiä on mediassa ihan tarpeeksi. Rokki- ja urheilutähdet puhuvat sisäisestä sankaruudesta, siitä, että omalla työllä ja asenteella saavutetaan ne unelmat. Minua kiinnostavat enemmän varjoon ja pimentoon jäävät ihmiset, jotka joutuvat kamppailemaan ihan yhtä paljon pelkästään oman arkensa pyörittämiseksi.

Tuleeko kirjallisuudesta
vaarallista jälleen?

Kerrostalon työnimenä oli pitkään ”Päätepysäkki Pori”, Hubert Selby Jr:n Päätepysäkki: Brooklyn -kirjan (suom. Markku Salo, Johanna 1983) hengessä. Nyt maisemat on etäännytetty, kyse voisi olla periaatteessa mistä tahansa Suomen kolkasta.

Silti Kuisma ei peittele porilaisuuttaan.

– Kun kulkee kesällä Porin keskustassa, se on aina muulloin kuin jazzien aikaan kuin Sörkan Kurvi vuonna 1995. Kauppareissulla näkee vanhoja tuttuja ja kuulee vaikka mitä. Paljon enemmän taustatöitä joutuisin tekemään, jos kirjoittaisin jostain Westendin porukoista, Kuisma naurahtaa.

Kuisman kirjojia kannattelee usein kauniin, runollisen kielen, elokuvallisten uni- ja painajaisnäkyjen ja katutason rupisen realismin liitto.

Keväällä mediassa alettiin puhua leikkimielisesti uudesta ”Make Literature Dangerous Again” -koulukunnasta, siis ”tee kirjallisuudesta vaarallista jälleen”. Siihen on luettu Kuisman lisäksi ainakin Ville Hytösen romaani Luumun polte (Gummerus 2019), Heli Slungan ja Aura Nurmen runot.

– Ilman muuta olen mielelläni mukana tässä ”koulukunnassa”. Olen ollut vähän kateellinen 1980-luvun ”pahan koulukunnalle”, Juha Seppälälle, Annika Idströmille ja muille. Hyvä, jos jotain uutta ääntä ja vimmaa tulee, Hanna-Riikka Kuisma kuittaa.