– Hyvinvoimisen ja ennaltaehkäisemisen eetos on ohjannut huomiota pois vakavasti sairaiden aseman kohentamisesta suomalaisessa mielenterveyspolitiikassa, väitöstutkija Karoliina Ahonen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta arvioi.
Ahonen on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen mielenterveyspolitiikan muodostumista mielisairaaloiden lakkauttamisten jälkeen. Hän on selvittänyt, miten julkinen valta on pyrkinyt turvaamaan kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet mielenterveystyötä ohjatessaan.
Laitoshoito ajettiin alas
Muutosta tarvitaan esimerkiksi palkkatyöstä ja yhteisöistä syrjäytymiseen sekä puutteellisiin asumisoloihin.
Mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan Suomessa 1980-luvulla kansainvälisen esimerkin mukaan. Muutos liittyi laajempaan laitoshoidon alasajoon, missä julkisia palveluita haluttiin keventää ja tehostaa. Mielisairaalat tulivat yhteiskunnalle kalliiksi. Toisaalta psykiatrinen hoito myös kehittyi sekä ihmisoikeusajattelun vahvistumisen myötä että lääketieteellisestä näkökulmasta.
– Lisäksi syntyi uudenlaisia lääkkeitä, jotka mahdollistivat avohoitoon siirtymisen, Ahonen kertoo.
Muutoksilla oli vaikutuksensa. Mielenterveyspolitiikan painopiste siirtyi vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksien turvaamisesta koko väestön mielenterveyden ja hyvinvoinnin hallintaan.
Palvelujärjestelmä kyvykkäille kansalaisille
– Suomalainen mielenterveyspolitiikka on ollut terveyden edistämiseen, ennaltaehkäisemiseen ja hoidon kehittämiseen keskittyvää hyvinvointivaltion politiikkaa. Hyvinvointivaltio tarvitsi terveitä ja työkykyisiä kansalaisia. Vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksia ei ole onnistuttu turvaamaan palvelujärjestelmään keskittyneen kehittämistyön avulla, sillä palvelujärjestelmää on kehitetty kyvykkäille ja aktiivisille kansalaisille. Vakavasti sairaat eivät ole pystyneet hyödyntämään tällaista järjestelmää, Ahonen toteaa.
Syrjintä ja ihmisoikeusrikkomukset estettävä
Mielenterveystyön kehittämiseen liittyvät ihmisoikeuskysymykset keskittyvät Ahosen mielestä tällä hetkellä ennakkoluuloja vastaan kamppailemiseen ja asennevaikuttamiseen. Sen sijaan huomiota tulisi kiinnittää hänen mukaansa pikemminkin syrjinnän ja ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseen ja estämiseen.
– Nyt yhdessäkään julkisen vallan poliittisessa ohjausasiakirjassa ei analysoida systemaattisesti, millaisia tuloksia mielenterveyspolitiikalla on saavutettu ja mitkä ovat konkreettiset toimenpiteet tai mitattavat tavoitteet ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
– Esimerkiksi avohoitoa mielenterveyspolitiikan keinona ei ole kyseenalaistettu missään vaiheessa. Myöskään avohoidon alkuperäisen tavoitteen, ihmisoikeuksien vahvistamisen, toteutumista ei ole arvioitu, väittelijä sanoo.
Ahosen mukaan julkinen valta olisi voinut ohjata mielenterveyspolitiikkaa toisin. Yhteiskunnallisten tieteenalojen tutkijoiden olisi myös hänen mielestään kiinnostuttava lääketieteellisen lähestymistavan hallitsemassa mielenterveystyössä nykyistä vahvemmin siitä, miten mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmis- ja perusoikeudet toteutuvat.
– Mielenterveyspolitiikan tulisi taata ihmisille resurssit yhteiskunnallisen toimijuuden toteuttamiseen sekä itsestään ja läheisistään huolen pitämiseen. Muutosta tarvitaan esimerkiksi palkkatyöstä ja yhteisöistä syrjäytymiseen sekä puutteellisiin asumisoloihin, väittelijä toteaa.
TM Karoliina Ahonen väittelee perjantaina 10. tammikuuta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta ”Suomalainen mielenterveyspolitiikka – Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi”.
uutiskirje 
