KU: Politiikka on aina ollut sirkusta, mutta hiljalleen poliitikoista itsestään on tullut koomikkoja. Poliitikot irvailevat toisilleen somessa ja jakavat vastustajiaan pilkkaavia meemejä, joiden tarkoituksena on paitsi hyökätä myös hauskuuttaa. Kansanedustajat kuittailevat toisilleen eduskuntapuheissa, ja TV-keskusteluissakin odotetaan sitä parasta sivallusta. Mitä mieltä olet tästä havainnosta?
JL: Ensinnäkin havainnossa on perää. Pitäisi kuitenkin erottaa toisistaan toimintatapoja. Ainahan poliitikot ovat tykänneet mennä komediaohjelmiin mukaan. Iltalypsy (1993–2001) oli aikanaan ohjelma, missä poliitikot tykkäsivät vierailla, koska siten he pystyivät demonstroimaan äänestäjilleen, että heillä on huumorintajua. Se voi olla hyvin tietoista: vaikka heillä ei sitä olisi, niin he tietävät, että kun menee mukaan huumoriohjelmaan, demonstroi huumorintajua, ja äänestäjät pitävät siitä. Se on oma osansa.
Sitten, jos puhutaan sivaltavuudesta, niin ainahan politiikka on ollut retorista kamppailua. Siinä en sinänsä näe mitään uutta, että pyritään retorisesti voittamaan poliittinen vastustaja esimerkiksi väittelyssä tai keskustelussa.
Kolmanneksi: en sanoisi, että poliitikoista on tullut koomikkoja, mutta vitsistä on tullut politiikan retoriikan väline. En osaa sitä tieteellisesti todistaa, enkä ole lukenut aiheesta tutkimuksia, mutta minulla on sellainen tuntuma, että esimerkiksi Suomessa vuoden 2011 perussuomalaisten jytkyvaalivoiton jälkeen monissa perussuomalaisia koskevissa keskusteluissa oli kyse vitseistä. Vitsien taustojen ja niiden mahdollisten rasististen ennakkoluulojen sisältämien oletusten paljastamisesta.
Silloin vuonna 2011 politiikkaan tuli mukaan ”kännissä ja läpällä” -ajattelu. Jos katsotaan jotain suomalaisen politiikan vitsinkäytön huipentumia, niin yksi tapahtui silloin, kun eräs kansanedustaja rinnasti maahanmuuttajat vieraslajeihin eduskuntapuheessaan. Siitä käytiin jälkeenpäin keskustelua, ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio määritteli tämän lausunnon vitsiksi. Hän totesi näin: ”En sano, että vitsi olisi ollut hyvä, mutta huonoistakin vitseistä loukkaantuvat ovat joko tosikkoja tai liian politisoituneita”.
Kun huomasin, että Tavio näin sanoi, totesin, että ”tämä otetaan talteen”, koska minulla saattaa tulla tulevaisuudessa aivan helvetin huonoja vitsejä esimerkiksi perussuomalaisista. Näin minulla on puolustus valmiina!
Nykyään politiikassa lausuntoja määritellään vitseiksi, ja nyt olen tässä maininnut perussuomalaiset. Se ei tietenkään koske pelkästään perussuomalaisia. Kyllä tietynlainen kärjistävä puhe on valunut myös muihin puolueisiin. Ei siitä ole kauaakaan, kun keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja puhui maahanmuuttajia koskevassa keskustelussa ”loisimisesta”. Se on ollut alunperin tietynlainen kärjistys tai mahdollisesti vitsi, mutta se ui meidän poliittiseen puheeseemme.
Vitsistä on siis tullut poliittisen retoriikan väline, ja se on hyödyllistä poliitikoille siksi, että vitsi on aika tehokasta kaksoisviestintää. Voi sanoa jotain, jonka omat kannattajat kyllä ymmärtävät: näin tämä poliitikko tämän asian tarkoittaa. Kun siitä viestistä nousee mahdollisesti kohu tai vastaväitteitä, niin poliitikko voi sitten valtajulkisuudessa mennä vitsin taakse piiloon ja sanoa, että ”älkää nyt suuttuko, sehän oli vaan tällainen heitto”. Hän pystyy näyttäytymään hyvin vakavasti otettavana poliitikkona, mutta samaan aikaan viestimään omille kannattajilleen sitä oletettua todellista agendaansa.
Tätähän teki kaikkein parhaiten Ison-Britannian väistyvä pääministeri Boris Johnson. Hän meni lavalle puhujapönttöön ja puhui älyttömyyksiä. Omat kannattajat hurrasivat, mutta BBC:n haastatteluissa Johnson selitti puheensa läpäksi.
Juuri näin. Ja Donald Trump on toinen, jopa hänen tyylinsä kampanjatilaisuuksissa. Muistan katsoneeni hänen kampanjointiaan ja miettineeni itsekin vähän kiusaantuneena, että tämä muistuttaa liian paljon sitä, mitä me stand-up -koomikot lavalla teemme. Hän heittelee ja kärjistää, ottaa kontaktia yleisöön tai sanoo jotain, mitä ei tarkoitakaan, ikään kuin testatakseen yleisöä.
”Muistan katsoneeni Trumpin kampanjointia ja miettineeni itsekin vähän kiusaantuneena, että tämä muistuttaa liian paljon sitä, mitä me stand-up -koomikot teemme.”
Pitää kuitenkin puolustautua näin stand-up -koomikkona sanomalla, että koomikkojen agenda on nauru. Poliitikkojen agendana ovat heidän poliittiset tavoitteensa, ja tietenkin oman kannatuksensa nostaminen. Yhtä lailla koomikot ja tietyt poliitikot ovat kuitenkin demagogeja. Ero on siinä, mihin tarkoitukseen sitä retoriikkaa ja kansanvillintää käytetään. Koomikko käyttää niitä korkeintaan nauruihin ja lippujen myymiseen. Poliitikoilla voi kuitenkin olla agendoja, joita he ajavat.
Mikä sitten on koomikkojen rooli tilanteessa, joissa poliitikot käyttäytyvät koomikoiden tavoin?
Jotkut koomikot, kuten englantilainen John Oliver, ovat ottaneet satiirissaan strategiakseen sen, että käydään poliitikkojen puhumia asioita tarkasti läpi omassa ohjelmassaan. Siinä missä poliitikot pyrkivät peittelemään vaikeita kysymyksiä löysän tai karrikoivan puheen taakse, ovat koomikot alkaneet ruotimaan niitä entistä tarkemmin.
Toinen strategia voi olla se, että jos poliitikot rupeavat lyömään läskiksi, niin satiirikkojen ja koomikoiden ainoaksi mahdollisuudeksi jää lyödä vielä enemmän läskiksi. Tai sitten voi dekonstruoida poliitikkojen vitsejä ja näyttää, miten esimerkiksi Timo Soinin retoriikka toimii. Koomikko voi purkaa sen palasiksi osiin: näin poliitikko sanoo tässä, todellisuudessa asia on toisin, mutta näin puhumalla poliitikko saa toivotun vaikutuksen mediassa ja joku soinismi päätyy taas lehteen. Kirjoitetaan appelsiineistä ja lippalakeista.
Sekoitammeko tässä keskustelussa pilkan ja huumorin toisiinsa? Kaikki vitsithän eivät ole tarkoitettu vain hauskuuttamaan, vaan jotkut ovat vain ilkeämielistä pilkkaa. Esimerkiksi Ano Turtiaisen taannoinen twiitti, joka johti hänen erottamiseensa perussuomalaisten eduskuntaryhmästä. Kyseessä oli ”Pink Floyd” -vitsi, jossa viitattiin poliisien tappamaan George Floydiin.
Minäkin olen käsikirjoitushuoneessa tehnyt äärimmäisen määrän huonoja vitsejä. Sanotaan näin: olen tehnyt hyviä vitsejä, joiden sanoma on sellainen, jota en allekirjoita. Tämä Pink Floyd -twiittihän oli vitsi, mutta sen sisältämä viesti oli niin pöyristyttävä, ettei ole ihme, että kävi niin kuin kävi.
On hieman hankalaa selittää koomikon tai käsikirjoittajan mielenmaisemaa, mutta yritän: koomikkona voin arvostaa hyvin kirjoitettua vitsiä, joka on vaikkapa äärimmäisen homofobinen, misogyyninen tai rasistinen, koska se on hyvin kirjoitettu vitsi. Sen sijaan sen julkaisukynnys – se, menenkö kertomaan sen lavalle tai sanonko sen telkkarissa – on eri asia.
En nyt kuitenkaan väitä, että tämä kyseinen Pink Floyd -vitsi olisi ollut hyvä. Vitsi on kuitenkin vain retorinen väline. Se, mitä viestejä se välittää, on tietyllä tapaa eri asia, ja minä kirjoittajana voin arvostaa vääriä viestejä välittäviä vitsejä, jos ne ovat hyvin kirjoitettuja. Tämä on outo ajatus varmaankin monelle.
Ajatellaan jotakin äärimmäisen taitavaa taidemaalaria. Hänen tyyliään voi arvostaa, mutta hänen maalaamansa kuva voi olla jotain pöyristyttävää, jota ei voi hyväksyä. Kyse on ehkä samasta asiasta.
Tulee mieleen Kalervo Palsa. Hänen työtään voi arvostaa, mutta en itse ainakaan joitain hänen tauluistaan haluaisi kotiini.
Juuri näin. Mutta palataan asiaan: mehän puhuimme siitä, samaistammeko pilkan ja huumorin.
Helposti satiirissa saa sellaista palautetta, että jokin satiirinen vitsi halutaan tulkita pilkaksi, kun se on osunut kohteeseensa oikein kunnolla. Satiirissa on tietenkin pilkallinen elementti: jos lukee satiirin määritelmiä, niin siinä usein mainitaan pilkallinen ilmaisu.
Satiiria usein puolustetaan juhlapuheissa: sanotaan, että se on tärkeää ja erittäin hauskaa, kunnes se osuu puhujan itsensä puoluekantaan tai ideologiseen ajatteluun. Silloin se usein lakkaa olemasta satiiria ja muuttuu pilkaksi. That koira älähts to which kalikka kalahts.
Olet keväällä 2022 vetänyt stand-up-show’ta otsikolla Välihuuto ja juontamasi TV-ohjelma Jukka Lindströmin sivuhistoria esitettiin kevään aikana Ylellä. Millä kulmalla lähdit itse käsittelemään suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa tänä mielenkiintoisena aikana maailmanhistoriassa?
Välihuuto oli stand-up-soolo, jonka todennäköisesti viimeisen keikan vedin Kuopiossa kesällä. Siinä yritän yhden henkilökohtaisen stoorin kautta purkaa auki meidän poliittisen keskustelumme kärjistynyttä tilaa. Väitän, että poliittinen keskustelu on kärjistynyt, ja otan siinä muutamia esimerkkejä.
Jos puhutaan Jukka Lindströmin sivuhistoriasta, jonka viimeinen jakso tuli juuri ennen juhannusta, siinä on täysin erilainen lähtökohta. Siinä meidän tekijätiimimme ajatus oli se, että kun poliittinen keskustelu on kärjistynyt, niin mikä on satiirikon rooli siinä? Jos poliitikot lyövät tosi läskiksi, niin miten komiikkaa voi tehdä, jos ei pysty ylittämään sitä? Päätimme sitten, että yritetään ylittää se. Sivuhistoriassa sitten lyödään todella pitkälti läskiksi. Se oli sen ohjelman lähtökohta.
Politiikka on koko ajan enemmän (ainakin Suomessa) nuorten naisten hommaa. Meillä on hallitus, jonka johtavat hahmot ovat nuoria naisia. Sen sijaan komedia ja huumori ovat leimallisesti keski-ikäisten tai keski-ikäistyvien miesten bisnestä. Mitä mieltä olet, voiko mieskoomikko tehdä uskottavasti komediaa nuorista naisista, vaikka nämä olisivatkin vallanpitäjiä? Miten sen voi tehdä tyylikkäästi?
Tämä on hyvä kysymys! Kyseenalaistan hieman tausta-ajatusta sen taustalla: miksi ei voisi? Mikä on se vaaran paikka, jonka sisällytit tuon kysymyksen oletukseen?
Taustaoletushan siinä on se, että vanhemmat miehet työntävät alas nuoria naisia vitsailemalla heistä ja tekemällä heidät naurunalaisiksi.
Kyllä. Jos menisimme tuon ajattelun juurille, niin löytäisimme itsemme varmaankin jostain blondivitsien ääreltä. Että nuori, hyvännäköinen nainen ei voi olla fiksu – koska hän on nuori ja hyvännäköinen. Joku tällainen ajatus siinä taustalla, eikö niin?
Sehän pitää paikkansa, että meillä on ollut yhteiskunnassamme sitä, että naisia on vitsailulla vähätelty. On pyritty vetämään mattoa heidän asiantuntemuksensa tai pätevyytensä alta vitsailemalla juuri tähän tapaan.
Jos tullaan valtakunnanpolitiikkaan ja siihen, että meillä on pääministerinä kolmekymppinen nainen, niin valta-asetelma on mielestäni kääntynyt päälaelleen. Pääministeri kuitenkin pitää korkeinta mahdollista valtaa tässä maassa. Vaikka olisi kuinka rasvainen ja tympeä keski-ikäinen mies, on hänellä silti mielestäni oikeus kritisoida pääministeriä lähestulkoon millä tahansa haluamallaan tavalla. Ei kuitenkaan ehkä millään seksistisellä persekommentilla, mutta saathan kiinni ajatuksestani?
Se on sinänsä terve ajatus, että ollaan kuultu tarpeeksi keski-ikäisten miesten vähättelyä ja vitsejä tytöistä, mutta sitä ei voida ulottaa siihen, että valtaa pitää tiettyä sukupuolta ja ikäluokkaa edustava nainen, ja että kaikki kritiikki tai satiiri olisi poissuljettua sen väljähtyneen ja kuluneen asetelman takia.
Halvat, huonot, vanhanaikaiset ja ajastaan jälkeenjääneet vitsit eivät ole pelkästään nuorten naisten ongelma. Esimerkiksi 1990-luvulla presidentti Martti Ahtisaaren ulkonäöstä ja hänen ylipainostaan vitsailtiin aivan surutta. Ja se oli jostain syystä hyvää komediaa.
Tuo Ahtisaari-pointti on mielenkiintoinen. Tuon tässä tällaisen ajatuksen: koomikothan hyvin harvoin määrittävät sitä, mille kansakunta nauraa. Koomikot ovat kuitenkin äärimmäisen hyviä haistelemaan sitä, mille kansakunta on valmis nauramaan.
Jos nyt joku haluaisi nostaa kohun jostain 90-luvun satiiriohjelmasta, jossa nauretaan Martti Ahtisaaren lihavuudelle, ja haluaisi tuomita sen tekijän, olisi se mielestäni väsynyttä taaksepäin katsovaa oikeamielisyyttä. Silloinhan meidän ei pidä tuomita vitsin tehnyttä koomikkoa, vaan se aika, jolloin sille naurettiin. Silloin kansa oli valmis nauramaan sille, että meillä oli ylipainoinen presidentti. Koomikko vain haistoi sen, ja teki siitä vitsin.
Sama koskee mielestäni Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan nunnuka-sketsejä. Kummallista ei ole se, että ne sketsit tehtiin, vaan se, että silloin suurin osa ihmisistä nauroi niille. Olen miettinyt jälkikäteen sitä, että en lapsena lukenut saamelaisista edes koulukirjoista. Pääasiallinen tietolähde, joka tutustutti minut saamelaisuuteen olivat Peteliuksen ja Kallialan sketsit, ja sehän tässä on kaikkein pöyristyttävin asia! Oli sekin väsynyttä, että ne sketsit tehtiin, mutta tämä on mielestäni se pointti.
Kuuntele Jukka Lindströmin koko haastattelu KU:n Kaikki Uusiksi -podcastissa