Hans von Blixt, entinen Hanski, nykyinen Hande, on sen verran kiinnostava hahmo, että hänen paljolti itsensä ympärillä pyörivä monologinsa kantaa ajoittaisesta toisteisuudesta huolimatta yli 250-sivuisena romaanina. Fiktiivinen von Blixt on hyvin paljon Hannu Salamaa muistuttava, omaa tietään kulkeva kirjailija, joka saarnaa ihmiskunnan ja isänmaansa onnettomasta tilasta, muistelee menneitä ja yrittää saada naissuhteitaan järjestykseen.
Von Blixt ei viihdy nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ja hänellä on paljon vastustajia. Itsensä kanssa hän tuntuu kuitenkin olevan sovussa, ainakin poliittisessa mielessä: ”Olo poliittisten ja talouselämän länsipatkulien myymässä Suomessa olisi hyväksyttynä ahdistavampaa kuin siinä boikotissa minkä vastustuksellani olen saanut hankittua (…)”.
Suomen valtion hän sanoo ”syntyneen, kasvaneen ja elävän edelleenkin kolmen V:n voimin: Vääryyden, Valheen ja Väkivallan.” Sulkuihin on kirjoitettu tärkeä lisäys: ”Ihan oikein valtio siis.”
”Olo poliittisten ja talous-elämän länsipatkulien myymässä Suomessa olisi hyväksyttynä ahdistavampaa.”
Von Blixt on varma, että nykymenolla ekokatastrofikin lähenee kovaa vauhtia, ja kokee voimattomuutta. Toisin kuin toinen tämän vuoden suomalainen romaanihahmo, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, hän ei kuitenkaan nostalgisoi, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Menneisyys jumalanpilkkaoikeudenkäynteineen näyttäytyy vähintään yhtä ankeana kuin nykyisyyskin.
Työläisperheestä lähtöisin oleva kirjailija ei ole yrittänyt miellyttää ketään. Hän on saanut suorasukaisuudellaan oikeiston vihat niskoilleen, mutta ei ole ollut kotonaan myöskään vasemmistopiireissä, joissa kriittisyys Neuvostoliittoa kohtaan vei hänet epäsuosioon.
Taiteilijaystävä Kauko Ketovaara oli ryhtynyt taistolaiseksi saatuaan teoksiaan näyttelykierrokselle Neuvostoliittoon, ja muotokuvassa ”Handen naamataulusta tuli myös heidän poliittisen erimielisyytensä näköinen”.
Eräs tärkeä henkilö kirjassa on Allan Peltonen eli Allu, Handen kaveri poikavuosilta, josta sittemmin tuli ”varatuomari ym. ties mikä kulttuurisihteeri aina Brysseliä myöten”. Nyt Hande kirjoittaa sairaalassa kuolinvuoteellaan makaavalle Allulle pitkää kirjettä, joka muodostaa huomattavan osan romaanista.
Allu on yhteiskuntakelpoisuudessaan ja opportunismissaan miltei Handen vastakohta, tosin niin on moni muukin. Allu ei pääse romaanissa ääneen muutoin kuin Handen kertomien muistojen kautta, eikä jää epäselväksi, kumman valitsema tie on ollut totuudellisempi ja moraalisempi.
Olisi kuitenkin hölmöä vaatia romaanilta tasapuolisuutta. Tämä olkoon Hans von Blixtin näkemys ja mielenmaisema. Allun kaltaiset kirjoittakoot omia monologejaan jos kykenevät.
Hans von Blixtin hahmossa on myös yleisinhimillistä tragiikkaa, erityisesti naissuhteissa, joiden kiemurat ovat romaanissa keskeisessä osassa. Jo kauan sitten eronnut mies haluaa nyt ”rehellistä suhdetta”, rakkauteen hän ei tunne enää kykenevänsä.
Hän pyrkii päättämään suhteensa hieman naiivin oloisen entisen missin kanssa ja hakee uudelleen yhteyttä menneiden aikojen rakastajattareensa Mikaelaan. Todellinen rakkaus osoittautuu kuitenkin olevan vielä kauempana menneisyydessä ja vielä mahdottomampi tavoittaa.
Yhteiskunnan tavoin nämäkin asiat näyttäytyvät vailla turhia illuusioita. Motiivina parisuhteen aloittamiseen saattaa olla vaikkapa kosto kolmannelle tai neljännelle henkilölle. Karuudesta huolimatta monologista huokuu myös elämänjanoa ja ehkä sitä kautta jonkinlaista toivoakin.
Hannu Salama: Sydän paikallaan. Otava 2010
uutiskirje 