Suomi vetäytyi Afganistanista muiden länsimaiden kanssa paniikinomaisesti elokuussa 2021. Kaksikymmentä vuotta kestänyt humanitaarinen interventio ja jälleenrakennus päättyi siihen, että talebanien joukot valtasivat koko maan nopeasti, kun Afganistanin armeija romahti täydellisesti.
Sota maksoi yli 2 000 miljardia, eikä lopputulos mairittele – operaation alussa syrjäytetty hallinto nousi takaisin valtaan.
Suomen osuutta sodassa ja jälleenrakennuksessa selvitettiin Ulkopoliittisen instituutin toimesta. Sen tekemä Suomi Afganistanissa –raportti julkaistiin joulukuussa. Suomi osallistui operaatioon lähes koko sen olemassaolon ajan – ensimmäiset suomalaiset lähtivät maahan vuodenvaihteessa 2001–2002.
Suomi osallistui Yhdysvaltojen johtamaan operaatioon yhteensä noin 2 500 sotilaan ja 140 siviilikriisinhallinnan asiantuntijan voimin. Vuosien aikana Afganistaniin kohdennettiin noin 398 miljoonan euron edestä kehitysyhteistyörahoitusta ja humanitaarista apua.
Raportin mukaan julkilausutut perustelut osallistua operaatioon olivat yhtä, todelliset motiivit toista. Ennen kaikkea Suomi oli Afganistanissa vahvistaakseen suhteitaan Yhdysvaltoihin ja Natoon.
Jonkinlainen esimerkki tästä saatiin vuonna 2009, kun Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak kirjoitti Suomen käyvän sotaa Afganistanissa. Näkemys tyrmättiin voimakkaasti ulkopoliittisen johdon toimesta.
– Suomessa operaatiota korostetusti perusteltiin sillä, että olemme siellä turvaamassa naisten oikeuksia ja korostetun vähän, että olemme siellä käymässä sotaa miellyttääksemme Yhdysvaltoja, sanoo maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen.
Teivaisen mukaan suunnilleen samanlaisia asioita Afganistanissa tehneet maat sanoivat avoimemmin käyvänsä Afganistanissa sotaa. Selvimmin tätä linjaa edusti Viro. Teivainen kertoo esimerkin käymistään keskusteluista virolaisten kansanedustajien kanssa.
– Olemme Afganistanissa, että jos ja kun siellä kuolee virolaisia, toivomme, että Yhdysvallat muistaa meidän veriuhrimme kun Venäjä hyökkää. Puhe naisten oikeuksista on täysin toissijaista.
Valkoiset pelastajat
Yhdysvallat ja sen liittolaiset saivat hyökkäykselleen Afganistaniin YK:n turvallisuusneuvoston siunauksen. Vahvempaa mandaattia kansainvälisessä yhteisössä ei voi saada. Protestointi ja kritiikki alkoivat myöhemmin, kun Afganistanin vakauttaminen ja jälleenrakentaminen eivät onnistuneet.
Joka tapauksessa Afganistanin ja Irakin sodan vuonna 2003 voi nähdä jonkinlaisena päätepisteenä. Niiden jälkeen on puhuttu lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen väsyneen kaukana käytyihin sotiin, joita myös humanitaarisiksi interventioiksi kutsuttiin.
Herkkyys sille, että maailmanyhteisön nimissä ei voi tehdä mitä tahansa, on kasvanut, Teivainen sanoo.
– Mennään toteuttamaan demokratiaa paikkaan mandaatilla, jota ei ole demokraattisesti perusteltu. Tämä ristiriita saattaa nousta sitä herkemmin pintaan mitä enemmän on alettu puhua demokratiasta myös maailmanyhteisöä koskevana mahdollisena arvona. Voi väittää, että 2000-luvun alussa siitä puhuttiin enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä.
Teivainen mainitsee Gayatri Chakravorty Spivakin nimen. Spivak on jälkikolonialistisen tutkimuksen johtavia nimiä.
– Spivak puhuu siitä, kuinka valkoiset menevät pelastamaan ruskeita naisia ruskeilta miehiltä.
Afganistanin operaatio on tästä ajattelusta jonkinlainen esimerkki. Samalla Teivainen nostaa esiin toisen osan samaa ongelmaa. Länsimaat tai globaali pohjoinen – Suomi mukaan lukien – kannattaa toisinaan juhlapuheissa kansainvälisen yhteisön demokratisoimista, mutta samalla toiminnassaan vastustaa sitä. Ja perusteluna toimii juuri sama suojeluperiaate.
– Yhtenä perusteluna tälle kuulee kysymyksen siitä, kukas sitä naisten ja homojen oikeuksia puolustaa. Jos köyhille maille annetaan lisää valtaa, se on meiltä pois. Mehän puolustamme naisten oikeuksia, luuletko afrikkalaisten puolustavan niitä, Teivainen kuvailee toisinaan kuulemiansa syitä köyhien maiden globaalin äänivallan vaimentamiselle. Siitä näkökulmasta globaalin hallinnan demokratisoiminen toimii naisten ja homojen oikeuksia vastaan.
Kärjistettynä asian voi esittää myös näin: Ensin pitää lähettää sotilaita globaaliin etelään, jotta hallinto olisi niin kutsuttujen länsimaisten arvojen mukainen tai ainakin globaalin pohjoisen hyväksyttävissä. Vasta sen jälkeen näille maille voi antaa enemmän ääntä kansainvälisessä yhteisössä.
– Ei pidä yksinkertaistaa, enkä haluaisi omaa argumenttiani kuulla liikaa yksinkertaistettuna, mutta kyllä näillä on yhteys. Emme kai voi ajatella, että etelän maille annetaan lisää valtaa globaaleissa instituutioissa, jos siellä on talebanien kaltaiset tyypit päättämässä. En voi väittää, että tämä on pelkästään huono argumentti, Teivainen lisää.
Ristiriitojen maailma
Kaksinaismoralistinen suhtautuminen demokratiaan on tullut taas näkyväksi Ukrainan sodan myötä. Venäjä ei ole saanut hyökkäyssodalleen tukijoita YK:ssa, mutta moni globaalin etelän maa on pidättäytynyt äänestyksistä, joissa hyökkäys on tuomittu.
Teivainen kertoo anekdootin islamenemmistöisissä maissa käymistään keskusteluista, joissa on käsitelty esimerkiksi demokratiaa. Keskustelukumppanit ovat sanoneet pitävänsä niitä tärkeinä ja samalla toivoneet länsimailta niiden suhteen johdonmukaisuutta.
– Emme tykkää tekopyhyydestä ja epäjohdonmukaisuudesta, jossa mieluusti tullaan pyssyjen kanssa niitä edistämään, mutta monissa kansainvälisten instituutioiden tilanteissa niitä ei sovelleta käytäntöön, Teivainen kuvailee keskusteluja.
”Elämässä on ristiriitoja, ja niiden puitteissa pitää toimia.”
On myös hyvä painottaa, että Teivainen ei ole sanomassa, että kansainvälisen yhteisön demokratiaongelmien vuoksi mitään ei voisi tehdä.
– Ei tietenkään, mutta tämä on perusongelma näille maailmanyhteisön nimissä tehtäville humanitaarisille interventioille. Elämässä on ristiriitoja, ja niiden puitteissa pitää toimia.
Valladolidista Pearl Harboriin
On aika pohtia vielä yhtä väitettä: Onko länsi nyt väsynyt, ja oliko 2000-luvun alku jonkinlainen humanitaaristen interventioiden kultakauden päätepiste?
Teivainen aloittaa vastauksensa palaamalla ajassa taaksepäin vuosiin 1550–1551, jolloin Espanjassa Valladolidin kaupungissa väiteltiin Amerikan intiaanien kohtelusta. Historian kirjoihin keskusteluista päätyivät erityisesti Bartolome de las Casas ja Juan Ginés de Sepúlveda.
– Toinen sanoi, että katsokaa, he ovat hiukan lapsenkaltaisia, mutta kuin me ja alttiit ottamaan vastaan kristinuskon opit. Tuskin koskaan olen nähnyt väkeä, joka on yhtä altis tälle. Toinen sanoi, että he ovat erilaisia kuin me, siellä kulkevat alasti, eivät tunne rahaa ja seksuaalisuuskin menee vähän niin ja näin. Miekalla heidät tulee siis alistaa, koska he ovat erilaisia.
– Toinen on tietysti humaanimpi eli de las Casas ja toinen julmempi eli de Sepúlveda, mutta molemmat ovat samalla tavalla koloniaalisesti ajattelevia ihmisiä. Meidän eurooppalaiset arvomme ovat parempia.
Keskustelussa humanitaarisesta interventiosta voi kuulla sekä de las Casasin että de Sepúlvedan äänen. Ja kuten huomattiin, ne ovat olleet pitkään läsnä.
– Vaikea nähdä, että 2000-luvun alku olisi niin historiallinen käännekohta, että näiden kahden kolonialistisen vallankäytön muodon yhdistyminen kokisi täydellisen haaksirikon, Teivainen sanoo.
Ja aivan lopuksi on hyvä esittää kysymys, jonka Teivaisen kuulee haastattelunauhalla sanovan.
– Olisiko ollut parempi, että Yhdysvallat ei Pearl Harborin jälkeen olisi tullut tekemään humanitaarista interventiota Eurooppaan?
uutiskirje 