Kouluikäisen lapsen äitinä olen monesti istunut tapaamisissa, joissa puheena on ollut erilaisia kasvatusinstituutioita edustavien aikuisten huoli lapsen asioista. Huolen kautta puhuminen on tyypillistä, kun käsitellään lapsen elämää ja kokemuksia aikuisten näkökulmasta. Olen usein pohtinut, miten minun odotetaan vanhempana reagoivan näihin aikuisten huolenilmauksiin. Onko minunkin siis tarkoitus huolestua? Ja mitä saavutetaan, kun yhä useampi aikuinen on huolissaan?
Mitä saavutetaan, kun yhä useampi aikuinen on huolissaan?
Julkisuudessa erilaisilla yhteiskunnallisilla kysymyksillä tai ongelmilla on taipumus kääntyä juuri huoleksi. Viime aikoina lapsiin liittyvää huolta ovat herättäneet esimerkiksi suomea toisena kielenä opiskelevat ”S2-pojat” (HS 17.1.2023) sekä koululaisten luku- ja laskutaidon ”rapistuminen” (Taloussanomat 24.1.23).
Yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten kääntäminen huolikielelle saa puhujan vaikuttamaan äkkiseltään viattomalta. Huoli on ikään kuin hyväntahtoinen ilmaus, johon ei sisälly moralisointia tai vihaa. Huoli vaikuttaa nousevan vilpittömistä tarkoitusperistä ja tähtäävän huolenpitoon eli hoivaan. Yhteiskunnallinen huolipuhe on kuitenkin harvoin viatonta.
Kun yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmaistaan huolta, olisikin syytä kysyä, mitä huolipuhe tekee – tai mitä sillä tehdään. Mitä se saa aikaan?
Olemme Riikka Eran kanssa tutkineet perhepolitiikkaa koskevaa uutisointia kahden vuosikymmenen ajalta. Huomasimme, että uutisointia leimasi huolten kasautuminen aina samojen ihmisryhmien kohdalle. Perhepolitiikan uutisissa oltiin huolissaan maahanmuuttajataustaisista äideistä, yksinhuoltajaäideistä ja matalasti koulutetuista äideistä. Nämä ryhmät esiintyivät päättäjien ja vaikuttajien puheissa viittauskohteena, jonka oletetuilla ongelmilla pyrittiin oikeuttamaan esimerkiksi kotihoidontuen leikkauksia.
Perhepoliittinen huolipuhe sai aikaan oletuksia, joissa tiettyyn ryhmään kuuluvat äidit leimattiin ongelmallisiksi – ja samalla heidät asetettiin sekä huolen että poliittisten toimenpiteiden kohteiksi. Kun äideistä tuli kohde, heidän toimijuutensa katosi yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Yhteiskunnallinen huolipuhe kääntyy vallankäytöksi.
Samankaltainen dynamiikka on tunnistettavissa esimerkiksi ”S2-poikia” koskevasta uutisoinnista: kuvitteellisesti yhtenäisestä ”S2-poikien” ryhmästä tulee helposti esimerkki yhteiskunnallisesti ongelmallisesta porukasta, joka ”aiheuttaa suurta huolta”, kuten Helsingin Sanomien otsikossa kerrotaan. Tällöin jää näkymättömiin koko se elämän kokonaisuus, joka jokaisella tähän ryhmään luetulla lapsella on omanlaisensa. Samoin näkymättömiin jää lasten oma toimijuus ja näkökulma.
Yhteiskunnallinen huolipuhe kääntyy vallankäytöksi, kun sillä ryhdytään oikeuttamaan politiikkaa. Näin on käynyt perhepolitiikan kohdalla.
Huolenilmauksiin poliittisena vallankäyttönä sisältyy erityinen kierre, sillä – kuten olen oppinut vanhempana lapseni asioita käsitelleissä tapaamisissa – huoli voi herätä jo hyvissä ajoin ennen kuin mitään huolestuttavaa on oikeastaan tapahtunut. Näin ollen huoli voidaan esittää ja sillä voidaan oikeuttaa politiikkaa ilman, että huolelle esitetään minkäänlaista pitävää perustelua.
On ilmeistä, että huolipuhetta käytetään tietoiseen manipulointiin.
On ilmeistä, että huolipuhetta käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa tietoiseen manipulointiin. Samalla on myös niin, että jotkin huolipuheen kautta esiin tuodut kysymykset, vaikkapa poikien lukutaitoon liittyvät, ovat oikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka vaativat huomiota. Juuri siksi olisikin pyrittävä kääntämään yhteiskunnalliset kysymykset pois huolikielestä – toiminnan kielelle, vihaiselle kielelle – sellaiseen puheeseen, jossa huolen ilmaukset eivät sumenna tai piilota ihmisten omaa ääntä ja toimijuutta.
uutiskirje 