Kadehdin lihansyöjiä. Kammoan ajatusta muiden nisäkkäiden syömisestä niin paljon, etten ole tehnyt sitä pariinkymmeneen vuoteen. Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa Ystäväni-kirjaan pahimmat pelkoni, yksi olisi ehdottomasti se, että juuttuisin viikoksi hissiin nuorten rahoitusalan ammattilaisten kanssa ja meillä olisi syötävänä ainoastaan karjalanpaistia.
Eniten kadehdin sellaisia lihansyöjiä, jotka ovat vierailleet broilerikanalassa tai teurastamolla ja tiedostavat joka aterialla, mitä syövät. Se osoittaa käsittämätöntä itsekuria ja hämmästyttävää toleranssia elämän sietämättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan. En usko, että saavuttaisin samaa edes vuosien terapian avulla.
Kateuteni lähentelee ihailua. Tehotuotantoelämän läpikäyneiden nisäkkäiden syöminen vaikuttaa sivusta katsottuna niin monimutkaiselta filosofiselta prosessilta, että haluaisin itsekin pystyä johonkin vastaavaan.
Lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen.
Toisaalta myös pienimuotoinen ja mahdollisimman luonnonmukainen lihakarjan kasvatus saa tajuntani räjähtämään, koska tiedän monien ihmisten aidosti kiintyvän jokaiseen pihallaan tepastelevaan lammasyksilöön – ja silti pystyvän tappamaan ne.
Lihan syömisen ajatus sijaitsee aivoissani samassa eettisten kompromissien lokerossa kuin vakaumuksellisesti yksiavioisuuteen sitoutuneiden ja puolisoaan syvästi rakastavien ihmisen syrjähypyt. Mahdollista, mutta edellyttää ehkä jollakin tavalla muuntunutta tietoisuuden tilaa.
Kateuteni ei ole pelkästään teoreettista tai ironista, vaan realisoituu aidoimmilleen ravintoloissa, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Harmittaa, kun vaihtoehtoja on niin vähän, vaikken ole edes vegaani. Olisi hauskaa maistella ruokia pöytäseurueen kesken ristiin, mutta muiden annokset rakentuvat nisäkkään palasten ympärille.
Tiedostan kulkeneeni siitä, missä aita on ollut matalin: lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen. Karjalanpaistia olin inhonnut aina, mutta ratkaiseva käänne oli se, kun aloin hahmottaa paitsi tuotantoeläinten ”elämää” myös lihateollisuuden vaikutuksia maailman nälkäongelmaan ja ympäristön tilaan.
En ajattele, että syömiseni vaikuttaisi erityisen myönteisesti maailman nälkäongelmaan tai ympäristön tilaan, enkä pidä itseäni erityisen suurena eläinten ystävänä. Ruokavalioni ei ole eettisesti aukottoman looginen kokonaisuus eivätkä lapseni ole kasvissyöjiä. Yleensä en myöskään ihmettele ääneen lihansyöjien valintaa. Minä vain en syö lihaa, koska en pysty.
Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.
uutiskirje 