Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2022 voittanut kirjailija ja suomentaja Ville-Juhani Sutinen ruotii uudessa teoksessaan Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023) umpikujaan ajautunutta ekologista ajatteluamme. Sen sijaan, että odottaisimme tuhoa tai tarrautuisimme toivoon tuhon estämisestä, kirjailija kysyy, mitä voisimme nykyisessä tilanteessa tehdä.
Sutinen on kirjoittanut aiemminkin raunioituneista paikoista, mutta uudessa kirjassaan hän halusi viedä ajatteluprosessia estetisointia pidemmälle.
– Elämme hajonneessa maailmassa. Meidän ei tarvitse lähteä etsimään moderneja raunioita erikoisista paikoista, sillä rauniot ympäröivät meitä kaikkialla. Aloittaessani työstämään kirjaani minua kiehtoi kysymys siitä, kuinka sopeudumme hajonneeseen maailmaan ja hyväksymme sen osaksi elämäämme.
Teoksen nimessä esiintyvä sana ”käyttöohje” on ironinen kommentti, jolla Sutinen viittaa siihen, ettei hajonneita asioita oikeastaan tulisi käyttää.
– Ajattelumme on tavallaan jumiutunut: joko ennustamme apokalyptisesti maailmanloppua tai kuvittelemme, että kuljemme kohti jotain utooppista päämäärää. Entä jos asia ei olekaan näin? Entä jos tulevaisuus onkin tympeä ja banaali, ja joudumme vain elämään hajonneessa maailmassa?
Valtava koneisto tuottaa vaurautta ja tuhoa
Sutinen käsittelee kirjansa haarautuvissa mutta silti yhtenäisen kokonaisuuden muodostavissa luvuissa merenpinnan nousua, ilmastonmuokkausta, metsä- ja energiataloutta, sienestystä, lenkkeilyä sekä hedelmöityshoitoja. Lukija viedään matkalle Wasalandia-huvipuiston raunioihin, Värmlannin metsäsuomalaisten historiallisille asuinsijoille, Kalifornian voimakkaasti muokattuun Keskuslaaksoon, Alankomaiden rannikon Het Keringhuis -tulvaportille, viidakon nielemille mayakulttuurin pyramidiraunioille, Islannin geotermisille lähteille sekä muihin ekologisen kriisin polttopisteisiin. Sutisen esseistinen ja omakohtainen tyyli paljastaa lukijalle ekologisen kriisin globaalin luonteen rikkaalla ja aistivoimaisella tavalla.
– Ilmastonmuutos ja luontokato levittäytyvät kansallisvaltioiden rajojen yli, eikä niitä voida ratkaista paikallisesti. Jokaisella maalla on toki omat ongelmansa, mutta pohjimmiltaan kriisi on globaali ilmiö, ja sen käsitteleminen edellyttää yhteistyötä ja rajat ylittäviä ajattelutapoja, Sutinen sanoo.
Sama rajat ylittävä yhteistyö on myös luonut ekologisen kriisin. Ihminen on rakentanut valtavan yhteiskunnallis-taloudellisen koneiston, joka on tuottanut vaurautta ja hyvinvointia, mutta aiheuttanut samalla suunnatonta tuhoa. Esseisti Ralph Waldo Emersonin sanoin: ”Esineet ovat satulassa ja ratsastavat ihmiskunnalla.”
– Kaupungistuminen ja modernisaatio ovat vieraannuttaneet ihmisen luonnosta. Samalla ihmiselle on luontaista rakentaa kaupunkeja ja tehtaita sekä muokata luontoa. Olemme luoneet vankilan, josta nyt kaipaamme takaisin johonkin alkuperäiseen, mutta hallitusti ja turvallisesti. Todellinen paluu luontoon voisi olla useimmille ihmisille ahdistava kokemus.
Vallitseva tilanne pitää hyväksyä
Utopistisen luontokuvan ylläpitäminen – puhe autenttisesta ja villistä luonnosta – on edistänyt Sutisen mukaan luonnon suojelemista. Kirjailija katsoo kuitenkin, että luonnonsuojelun tulisi lähteä nykypäivänä liikkeelle vallitsevan tilanteen hyväksymisestä.
– Luonnon suojelemisessa tulisi olla kyse ihmisen oman elinympäristön, itsemme, toistemme sekä luomamme kulttuurin suojelemisesta. Ihmisen olisi opittava asettamaan itselleen rajoja. Meiltä ei vaadita tätä nykyä luonnon suhteen juuri mitään. Rakennamme identiteettiämme kulutusvalinnoillamme, eikä meidän juurikaan edellytetä ajattelevan tekojemme ekologisia seurauksia.
”Tavallaan kieltäydymme kohtaamasta ekologista tuhoa välittömänä tosiasiana.”
Sutinen toivookin, että ryhtyisimme tekemään omaehtoisesti asioita, joita pidämme inhimillisinä, sen sijaan, että odottaisimme jonkun muun kertovan meille, mitä meidän tulisi tehdä.
– En tarkoita tällä sitä, että kaikkien tulisi ryhtyä aktivisteiksi vaan yksinkertaisesti sitä, että välittäisimme elinympäristöstämme. Ihminen voi tehdä puolivahingossa hyviä asioita vaikkapa sopeutumalla kasvissyöntiin. Koska mitään selkeitä suuntaviivoja ei ole, meidän on itse kokeiltava ja katsottava, mihin tekomme johtavat.
Historiaa ei tulisi lukea liian tuomitsevasti
Sutinen nostaa esiin lisääntyneen ymmärryksen eläinten hyvinvoinnista esimerkkinä ihmisen luontosuhteessa tapahtuneista myönteisistä muutoksista. Eläimiä on alettu pitää entistä enemmän tuntevina ja kokevina olentoina.
– Muutos on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, eivätkä yksilöt ole välttämättä havainneet sitä. 1980- ja 1990-luvuilla pojat saattoivat kiduttaa ampiaisia pyydystämällä niitä lasipurkkeihin ja aikuiset reagoivat tähän toteamalla poikien olevan poikia. Tuolloin ei ollut juurikaan tarjolla toisenlaisia ajattelumalleja. Nykylapsille on luontevampaa suhtautua eläimiin ymmärtävästi.
Ihmisen eläinsuhteessa tapahtunut muutos kuvastaa yleisellä tasolla rakenteellisten ja yksilöllisten tekijöiden limittymistä ekologisessa ajattelussamme. Sutinen toteaa, että rakenteet ohjaavat meitä ympäristön kannalta tuhoisaan toimintaan, mutta lisää, että ne tuskin olisivat syntyneet ja vakiintuneet, ellemme olisi hyväksyneet niitä.
– Olemme rakentaneet koneen, joka tuottaa elämää, mutta on samalla vahingollinen. Harva haluaa lyödä koneen mäsäksi ja katsoa, mitä siitä seuraa, koska kukaan ei osaa ennakoida seurauksia.
Ekologisen ajattelumme ytimessä onkin ristiriita: tiedämme, että raiteet, jotka näyttäisivät jatkuvan suorina hamaan loppuun saakka, tulevat itse asiassa katkeamaan tai kääntymään arvaamattomaan suuntaan. Eteenpäin ei voi jatkaa, mutta pysähtyminenkin tuntuu mahdottomalta.
– Tavallaan kieltäydymme kohtaamasta ekologista tuhoa välittömänä tosiasiana. Emme halua ajatella sitä, sillä kukaan ei jaksa olla jatkuvasti tekemässä vallankumousta.
Teoksen nimestä huolimatta Sutinen luonnehtii Hajonneen maailman käyttöohjetta pikemminkin nykyisen luontosuhteemme ”konepiirustukseksi”. Kirjailija arvelee, että seuraavat sukupolvet tulevat suhtautumaan ajatuksiimme ja tekoihimme samalla tavalla kuin me suhtaudumme meitä edeltäneiden sukupolvien ajatuksiin ja tekoihin: hämmästellen ristiriitaa ekologisten ihanteiden ja ”perseellään olevan” todellisuuden välillä.
– Toisaalta historiaa ei tulisi lukea liian tuomitsevasti. Menneisyyden teot kumpuavat osin rakenteiden tuottamasta sokeudesta. Emme olisi kenties itsekään kyenneet hoitamaan asioita paljon nykyistä paremmin. Hajonneen maailman käyttöohje on tässä mielessä myös väline, joka voi auttaa tulevia sukupolvia ymmärtämään tämänhetkistä maailmaa.
uutiskirje 
