Helsingin Sanomien hallitusneuvottelujen kulkua valottavassa jutussa kerrottiin hallituspuolueiden edustajien vitsailleen, että säädyt ovat palanneet Säätytalolle. Ennen säätyvaltiopäivistä luopumista maan asioista toden totta päättivät aateliset, papisto, porvaristo ja talonpojat (joita tosin edustaisi paremmin keskusta kuin perussuomalaiset) yhdessä, eikä muilla ollut siihen nokan koputtamista.
Nokkaa kuitenkin koputeltiin. Eduskuntauudistusta ei olisi toteutettu ilman pitkällistä lakkoilua ja muuta protestointia. Tarvittiin yleistä järjestystä uhannut härdelli. Lopulta vuoden 1905 suurlakko aloitti parlamentarismin ja päätti venäläistämistoimet. Vuonna 1906 säätyvaltiopäivät korvattiin eduskunnalla ja luotiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka kymmenkertaisti äänioikeutettujen määrän. Naisten lisäksi äänioikeuden saivat myös palkolliset.
Ajatus, että äänioikeus ansaitaan taloudellisella hyvinvoinnilla, säilyi pitkään.
Aivan varauksetta yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei voimaan kuitenkaan tullut. Ajatus, että äänioikeus ansaitaan taloudellisella hyvinvoinnilla, säilyi oikeiston vaikutuksesta pitkään.
Köyhät, sairaat, vanhukset ja asunnottomat saivat äänioikeutensa vasta hiljalleen 1900-luvun kuluessa. Köyhäinhoidon apu esimerkiksi vei äänioikeuden 1940-luvun lopulle ja irtolaisuus 1970-luvulle asti. Rajaukset olivat myös rasistisia: käytännössä vakituista osoitetta vaatinut kohta rajasi ulos esimerkiksi romanit.
Vuoden 1906 äänioikeus- ja eduskuntauudistus oli työväenliikkeelle paitsi suuri saavutus, myös kompromissi. Alun perin se oli vaatinut, että ylin valta kuuluisi yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valitulle kansalaiskokoukselle, joka sitten muotoilisi perustuslain. Oikeistossa tällaista kokousta pilkattiin katuparlamentiksi.
Kaikuja parlamentarismin alkuajoilta kuuluu keskusteluissa yhäkin. Hämmentävän yleiseksi on tullut se oikeistolainen näkemys, että demokratia typistyy edustukselliseen demokratiaan. Että mielenosoitukset, kansanliikeet ja kaikkinaiset protestit ovat vähintäänkin turhia elleivät vahingollisia. (Jos on oikeistolaisia, jotka ajattelevat toisin, ei heidän äänensä ainakaan julkisessa keskustelussa kuulu.) Jyrkimpien mielestä oppositiokin on turha – silloin kun sattuvat itse istumaan hallituksessa. Tämä on kuitenkin diktatuureihin, ei demokratiaan, kuuluvaa ajattelua.
Epädemokraattisiin yhteiskuntamalleihin sopii myös ammattiyhdistysliikkeen oikeutuksen kyseenalaistaminen. Ilman ay-liikettä ei Suomeenkaan olisi tullut eduskuntauudistusta eikä yleistä äänioikeutta, lukuisista muista uudistuksista puhumattakaan (kahdeksan tunnin työpäivä, lomapalkka ja vanhempainvapaat näin muutamia mainitakseni).
Se perusasia, että säätyjen ulkopuolisen väen voima on yhä joukoissa, ei ole muuttunut miksikään. Koko vasemmisto nousee tai kaatuu ay-liikkeen mukana, tänäänkin. Oikealla se tiedetään varsin hyvin, mutta tiedetäänkö vasemmalla?
Koko vasemmisto nousee tai kaatuu ay-liikkeen mukana, tänäänkin.
Hyökkäykset työntekijöiden perusoikeuksia kohtaan tulevat nyt Arkadianmäeltä. Aivan turhaan ei hallitusta ole kutsuttu oikeistolaisimmaksi sitten 1930-luvun. Hallitus haluaa tehdä työtaisteluista laittomia sekä irtisanomisista ja määräaikaisuuksista mielivaltaisia. Töihin pitäisi raahautua kipeänä ja työttömyydestäkin rankaistaisiin entistä ankarammin. Mahdollisuudet parantaa työmarkkina-asemaansa tyrehdytetään viemällä mahdollisuudet kouluttautua aikuisiällä.
Suostuessaan toimimaan perussuomalaisten käsikassarana Petteri Orpo ei tarkkaan ottaen ole lapanen vaan elinkeinoelämän rukkanen. Hän toteuttaa johdonmukaisesti talousoikeiston pitkäaikaisia tavoitteita – kyllä työntekijöiden oikeuksien historiallisesta heikentämisestä kannattaa vähän maksaakin. Nyt se on tosin käymässä maabrändin tuhoamisen muodossa suuromistajille niin kalliiksi, että elinkeinoelämäkin on alkanut epäillä toiminnan tolkullisuutta.
Jos tästä katastrofista on jotain hyvää kaivettava, niin ainakin suurelle yleisölle alkaa lopulta valjeta, että äärioikeisto ja talousoikeisto tarvitsevat toisiaan ja elävät toisistaan. Ja vaikka joissain arvokysymyksissä tulisikin pientä kitkaa, niin ainakin työntekijöiden oikeuksien polkemisessa ollaan sopuisasti samalla asialla. On aina oltu.
Kyseenalaista mainetta maailmallakin niittäneiltä poliitikoilta on vaadittu anteeksipyyntöjä ja irtisanoutumista rasismista. Teennäisiä pahoitteluja ja ”irtisanoutumista”, joka ei tarkoita mitään, eivät kuitenkaan tarvitse muut kuin ne, jotka haluavat kaiken jatkuvan ennallaan.
Vaikka kuinka kaunopuheisiksi heittäydyttäisiin, hallitusohjelma on edelleen varsin ongelmallinen monien perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Juuri siksi se on monen mielestä hyvä juuri sellaisenaan, kunhan vain brändiongelmasta päästäisiin.
Että jos nyt oraakkeliksi ryhtyisi, niin lähitulevaisuudessa talousoikealta syypääksi rasismin nousuun löydettäneen liika demokratia.
lehti 