Hallitus on osoittanut kykenemättömyytensä tai haluttomuutensa siivota rasismia keskuudestaan. Koska hallituksen vastustaminen tuntuu monesta kuitenkin aivan liian radikaalilta, ollaan vaikean edessä – miten jatkaa elämistä rasistisen hallituksen kanssa ilman, että hyväksyy rasismia?
Vyyhdistä on yritetty löytää erilaisia teitä ulos. Helsingin Sanomien Laura Saarikoski esimerkiksi kirjoitti, etteivät poliittiset päätökset kuten tiukka maahanmuuttopolitiikka tai oikeistolainen talouspolitiikka voi olla rasistisia, vaan ne ovat yksinomaan erilaisia polittisia valintoja.
Ilmeisesti kollegan tarkoituksena oli määritellä rasismi motiivien, ei seurausten, perusteella. Se on toki yksi mahdollinen tapa, mutta sitä ei kuuna päivänä hyväksyttäisi määritelmäksi vaikkapa seksuaaliselle häirinnälle, jonka yhteydessä on hiljalleen opittu asettamaan uhrin kokemus ensisijaiseksi. Seuraukset kohteille ovat samat. Heitä tuskin lohduttaa vakuutus jostain moraalisesti puhtaammasta (eli tarkkaan ottaen millaisesta?) motiivista.
Saarikoski toteaa aivan oikein, ettei kansanvalta oikeuta rasismia, ja että syrjintä on kielletty perustuslaissa (ja lukuisissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa). Sen hyväksyttävyydestä ei voi äänestää. Mutta kuinka kapeaksi syrjintä oikein määritellään, jos ihmisille kuitenkin lain nimissä ladellaan eri oikeuksia ja velvollisuuksia syntyperänsä vuoksi? Niin tehdään hallitusohjelmassa.
Persujen salonkioikeistolainen siipi, jota Riikka Purra on vähemmän salonkikelpoisesti edustanut, on itse asiassa yrittänyt pyristellä eroon sellaisesta helposti tuomittavasta retorisesta rasismista, mistä nytkin kohutaan. Tavoitteena on nimenomaan päästä tekemään rasistista politiikkaa, joka näyttäytyy viileän tilastollisena tosiseikkana, vaikka on todellisuudessa yksisilmäistä yhden asian kiihkoilua.
Puolue joutuu kuitenkin ottamaan huomioon sen, että leijonanosa sen äänestäjistä haluaa nimenomaan kuulla kovaa rasistista puhetta. Sellainen on koko puolueen ytimessä, sen kannatuksen vahvin perusta. Siksi Jussi Halla-aho kiemurteli Marja Sannikan haastatelussa, vaikka hänen olisi ollut helppo sanoa ”totta kai tuomitsen rasismin” ja jatkaa rasistista politiikkaa.
Uskotaan tyhjiä lupauksia ja toivotaan, että se menee ohi?
Sinänsä tällaista läpinäkyvyyttä on arvostettava – se tekee politiikan arvioinnista helpompaa kuin moraaliposeeraava kaksilla rattailla kolistelu, joka kelpaa liberaalioikeistolle oikein hyvin. Itse olen tottunut ajattelemaan, että sanojen ja tekojen ollessa ristiriidassa on uskottava tekoja.
Nythän ne eivät edes ole ristiriidassa. Perussuomalaiset ovat asian ytimessä sanoessaan, etteivät he voi kieltää puolueensa ja politiikkansa ydinviestiä. Nyt on toimittajien, hallituskumppaneiden ja kansalaisyhteiskunnan tehtävä päättää, mitä tällä tiedolla tehdään.
Uskotaan tyhjiä lupauksia ja toivotaan, että se menee ohi? Niin on tehty tähän asti, ja seuraukset ovat olleet katastrofaaliset. Miksi ne olisivat paremmat, jos tätä pään pensaaseen työntämistä jatketaan?
Hallituskumppanit jatkavat sitä tietenkin siksi, että heillä on pelissä oma valta-asema ja omat poliittiset tavoitteet, joita on nyt mahdollista päästä toteuttamaan. Ja eihän tavoitteista edes ole suurta erimielisyyttä – lähinnä puheen rekisteristä, tyyliseikoista. Hallitusohjelmassa on useita sellaisia kohtia, joita voi luonnehtia rasistisiksi – siis jos rasismi määritellään kohteelle aiheutuvan haitan eikä tekijän motiivin perusteella.
Toimittajat ovat pehmennelleet perussuomalaisten viestiä heidän puolestaan jo vuosikausia, ja tässä ammattikunnallani tulee olemaan perkattavaa vielä pitkään. Laajalti on omaksuttu esimerkiksi tapa puhua sievistelevästi ”maahamuuttokritiikistä”, vaikka alusta asti on ollut päivänselvää, että kyse on rasismista.
Tietenkin maahanmuuttopolitiikkaa voi arvostella myös ei-rasistisesti. Nähdäkseni esimerkiksi kotoutumisessa on paljon ongelmia: ihmisille on tehty kovin vaikeaksi integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Sitä eivät varsinaisesti helpota perheenyhdistämisen vaikeus, alituinen lähtöpassien pelko ja rasismi. On päivänselvää, että tästä seuraa ongelmia. Kuulumattomuuden ja osattomuuden tunne on myrkkyä kenelle tahansa.
Eivät motiivit toki merkityksettömiä ole. ”Kuten mainittu blogipostaus muutaman vuoden takaa osoittaa, Purran aiemmat kirjoitukset ovat epäonnisen hairahduksen sijaan hänen poliittisen uransa perustaa”, kirjoittaa Jarkko Tuusvuori filosofisessa niin&näin -aikakauslehdessä.
Tuusvuori analysoi ansiokkaasti muun muassa sitä, miten ”maan edun” nimissä on onnistuttu tekemään sille enemmän hallaa kuin aikoihin – joskin maabrändin ennätysnopea tuhoaminen on vain jäävuoren huippu kaiken tiedevastaisen hapatuksen rinnalla.
Hallitus on suhtautunut tähän seikkaan varsin välinpitämättömästi, milloin syytellen ulkomaista lehdistöä valehtelusta, milloin viitaten kintaalla koko asialle. Ihan tulee itänaapuri mieleen. Aika moni suomalainen on Ukrainan sodan myötä kysellyt, miksi ihan tavalliset venäläiset ovat päästäneet valtaan sellaiset törpöt.
Niin, mitenköhän se tosiaan mahtaa käydä?
”Ihmisillä on yllättävän lyhyt poliittinen muisti.”
Varsin hyvä oli se Saarikosken kolumnissaan esittämä kysymys, miksi rasismi on osalle ihmisistä mielekäs ja houkutteleva vaihtoehto. Tässä on sekä oikeisto- että vasemmistoliberaaleilla peiliinkatsomisen paikka. Kaikesta – kuten omasta rasistisesta urpoilusta – ei toki voi aikuinen ihminen muita syyttää, mutta syitä voi silti yrittää ymmärtää, ja kannattaakin.
Kuten alkukesästä haastattelemani AKT:n puheenjohtaja Ismo Kokko totesi, natsismikin oli räätälöity osumaan ihmisten pettymyksiin. Katkeroitunut ja näköalaton ihminen ottaa ilonsa vaikka sitten muiden kaltoinkohtelusta, jos parempaa ei ole tarjolla. Se ei tietenkään ole kovin kehittynyt selviytymismekanismi, mutta yleinen se kyllä on.
Historiallisesti fasismi on saanut suurimman käyttövoimansa keskiluokan pudokkaista, joista perussuomalaistenkin äänestäjäkunta pitkälti koostuu. He eivät suinkaan ole kaikista huono-osaisimpia, mutta heillä on kokemus tulotason heikkenemisestä ja pelko oman sosiaalisen statuksen heikkenemisestä.
Sitä taas aiheuttaa muun muassa kova oikeistolainen talouskuripolitiikka.
Leikkausten välttämättömyyttä perustallaan tänäänkin rinnastamalla julkinen taloudenpito kotitalouteen, mikä on ensinnäkin kovin alkeellinen tapa hahmottaa valtiontaloutta, ja toisekseen tuppaa jättämään tulopuolen – siis verotuksen – rempalleen. Usein reikiä veropohjaan oikein asiasta tehden askarrellaan.
Useat tutkijat ovatkin huomauttaneet, että taantuman keskellä tehdyt julkisen talouden menoleikkaukset voivat todellisuudessa syventää ja pidentää taantumaa, tuottavuuskehitystä ja talouskasvua.
”Ihmisillä on yllättävän lyhyt poliittinen muisti”, kuten edellä linkitettyyn juttuun haastattelemani, talouskurista tuoreen teoksenkin toimittanut apulaisprofessori Janne Autto Lapin yliopistosta totesi.
uutiskirje 