Terve taas, BIOSin ekonomisti Jussi Ahokas. Politiikan syksy on alkanut, ja puhetta on riittänyt myös valtiovarainministeriön budjettiehdotuksesta. Sen mukaan valtion velkaantuminen jatkuu myös tämän vaalikauden ajan kymmenen miljardin vuositahtia. Osoittaako tämä, että velkahuolipuhe on lopulta täysin tyhjää?
Ei se varmaan sitä osoita. Kyllähän valtiovarainministeriön esittämistä ennusteistakin nähdään, että hallituksen toimien seurauksena tulevien vuosien julkisen talouden alijäämät muodostuvat vähän pienemmiksi, kuin siinä tapauksessa, että noita toimia ei tehtäisi.
Eli kyllä uusi hallitus aidosti yrittää vähentää velkaantumista. Tietysti sitten voidaan kysyä, että onko tämä tahti riittävän suuri erityisesti suhteessa niihin lupauksiin, joita ennen vaaleja äänestäjille annettiin.
Jos joku vaikka ajatteli, että talouden kuntoon laittaminen ja velaksi elämisen lopettaminen tarkoittaa sitä, että esimerkiksi valtionhallinnon sektorin alijäämistä päästään kokonaan eroon, hän saattaa pitää tällaista politiikkaa epäonnistuneena.
Lisäksi voidaan kysyä, pitävätkö valtiovarainministeriön ennusteet paikkaansa. Nythän nimittäin näyttää siltä, että talouden suhdanne viilenee vauhdilla, mitä ei ole vielä huomioitu noissa ennusteissa, mihin edellä viittasin.
Jos talouden tulonmuodostuskyky heikkenee oleellisesti, tarkoittaa se Suomen olosuhteissa todennäköisesti julkisen sektorin alijäämien kasvua, kun verotulot pienenevät ja etuusmenot kasvavat muun muassa työttömyyden lisääntymisen seurauksena.
Silloin voi käydä sitten niin, että hallitusohjelman toimista huolimatta alijäämät pysyvät ennallaan tai kasvavat siitä kymmenestä miljardista eurosta. Oikein huonossa suhdanteessa esimerkiksi työttömyysturvaan toteutetut leikkaukset saattavat lisäksi voimistaa taantumaa, jolloin niiden julkista taloutta vahvistava vaikutus menetetään kansantalouden supistumisen kautta.
Yleisesti sanoisin, että julkisten alijäämien leikkaaminen ei vain ole Suomen talouden ja yhteiskunnan rakenteet huomioiden helppo poliittinen rasti, vaikka siihen kuinka paljon olisi halua.
Huoli julkisen talouden kestävyydestä on sinänsä ymmärrettävää. Vähän mutuillen, siinä tuntuu olevan kaipuu jonkinlaiseen 2000-luvun alun maailmaan, jossa julkinen talous oli tasapainossa ja elämä muutenkin mallillaan. Ainoa ongelma taitaa olla, että tuollaiseen maailmaan ei keskellä valtavaa ekologista kriisiä ole mahdollista. Onko Suomi niin sanotusti tuomittu ikuiseen velkaantumiseen?
Kun elämme velkavetoisessa kapitalistisessa rahataloudessa, niin eivätköhän kaikki taloudet ja yhteiskunnat ole jollain tavalla tuomittu ikuiseen velkaantumiseen. Voisi ehkä tuottaakin ihmisille helpotusta ajatella asia niin. Oikeampi kysymys kuuluu, mitä sillä kaikella rahavelalla saadaan aikaan, millaista taloutta sillä laadullisesti pyöritetään ja miten tuon pyörityksen tulokset jaetaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten kesken.
Ja jos katse käännetään ekologiseen kriisiin, niin kuva on valitettavasti se, että ekologista velkaa on ehditty kerryttää vuosikymmeniä ja edessä on takaisinmaksun aika. Käytännössä se tarkoittaa materiaalisesta kulutuksesta tinkimistä ja jäljelle jäävänkin tuotannon ja kulutuksen merkittävää laadullista uudistamista.
Jos Suomessa onnistutaan tässä murroksessa muuta maailmaa paremmin, saattaa olla, että rahataloudellinen velkaantuminen onkin meillä jatkossa vähäisempää, kun vaihtotase kääntyy ylijäämäiseksi ja nettomääräiset rahavirrat kääntyvät ulkomailta Suomeen päin. Sitten voimme juhlia tuplaonnistumista!
Hallituksen talouspolitiikkaa on moitittu siitä, että samaan aikaan tehdään leikkauksia ja lasketaan veroja. Kerro nyt meille, onko hallituksen talouspolitiikka viritetty oikealla tavalla?
En kerro, koska pidän tässä kiinni tutkijan objektiivisuudesta ja jätän moraalisen punninnan muille. Uskon, että nämä politiikkavalinnat johtavat lähivuosina köyhyysriskissä olevien määrän ja pienituloisuuden lisääntymiseen, tuloerojen kasvuun, yhteiskunnallisen resilienssin heikentymiseen ja epävarmuuden kasvamiseen yhteiskunnassa. Jos tätä pitää huonona kehityksenä, varmaan näkee talouspolitiikan virityksen vääränlaisena, jos taas neutraalina tai hyvänä kehityksenä, voi pitää viritystä juuri oikeanlaisena.
Jos virityksellä viitataan puhtaasti finanssipolitiikan viritykseen eli siihen, onko budjettipolitiikan linja suhteessa talouden suhdanteeseen kiristävä vai elvyttävä, sanoisin että linja ei ole välttämättä kumpaakaan. Se johtuu siitä, että hallitus on toteuttamassa valtion varallisuuden myynneillä ja siten nettovelkaa lisäämällä rahoitettavan investointiohjelman, joka kompensoi valtaosan suorista leikkauksista.
Lisäksi miljardiluokan työttömyysvakuutusmaksualennus, jota Työllisyysrahaston hallitus on esittänyt, patoaa hallitusohjelman taloussuunnitelman finanssipolitiikkaa kiristävää vaikutusta. Jos tavoitteena on välttää myötäsyklinen eli orastavaa taantumaa vahvistava finanssipolitiikka, näillä tiedossa olevilla suunnitelmilla se on varmasti mahdollista, kun automaattiset vakauttajat eli verotulojen lasku ja sosiaalimenojen nousu taantumassa aktivoituvat.
Sanoit aiemmin tänä vuonna, että hallituksen työllisyystoimet voivat paperilla tuoda paljon työpaikkoja mutta lopputulos voi olla täysin päinvastainen. Onko näkemyksesi edelleen sama?
Kyllä. Jos taantuma tulee, todellinen ja Tilastokeskuksen tilastoima työllisten määrä todennäköisesti tulevina vuosina laskee, vaikka laskennallisesti työllisiä erilaisilla sosiaaliturvareformeilla ja muilla olisikin saatu lisättyä.
Onneksi minun ei tarvitse tätä tämän enempää selittää kansalaisille.
Mennään vielä nopeasti maailmantalouden pyörteisiin. Keskuspankkien taiteilu koronnostojen kanssa on jatkunut, kun inflaatio on osoittautunut sitkeäksi pirulaiseksi. Nyt kuitenkin aletaan lähestyä hetkeä, josta olet aiemmin puhunut. Talous on ajautumassa taantumaan ja korot ovat korkealla. Mihin suuntaan tässä ollaan menossa?
Hyvä kysymys. Jos useat euroalueen maat ajautuvat lähikuukausina taantumaan ja inflaatio eri syistä on edelleen liian korkealla Euroopan keskuspankin näkökulmasta, mitä keskuspankki silloin tekee? Nähdäänkö nopea ohjauskoron lasku, vai jättääkö keskuspankki kärsivät kansantaloudet oman onnensa tai pikemminkin kansallisen finanssipolitiikan nojaan.
Euroalueen ja siten myös Suomen ongelma on se, että Yhdysvaltojen talous puksuttaa edelleen jonkinlaisessa korkeasuhdanteessa, eikä keskuspankki Fed:n tarvitse siellä pohtia ihan heti rahapolitiikan keventämistä. Kun sen aika ehkä viimein tulee, Euroopassa suhdanne on saattanut ehtiä jo erittäin huonoksi.
Jos EKP nimittäin lähtee ohittamaan Fed:iä rahapolitiikan keventämisessä, euron kurssi sukeltaa ja inflaatiopaineet voimistuvat euroalueella välittömästi – kun monet maailman tärkeistä tuotantopanoksista on hinnoiteltu dollareissa. Stagflaatio on inflaatiota vartioimaan laitetulle keskuspankille pahin painajainen, ja siitä seuraavaa kylmää hikeä saamme nyt myös Suomessa kokea.
Euroopan ja euroalueen talous on nyt kaksoiskriisissä, jonka aiheuttaa kotimainen energiakriisi sekä eritahtisuus Yhdysvaltojen talouden kanssa. Oma veikkaukseni on se, että suuret Euroopan maat tulevat vuoden 2024 aikana tasoittamaan tätä epätahtia avaamalla jälleen finanssipoliittiset hanat. Suomessa tuskin näin käy, mutta Saksan ja Ranskan elvytys helpottaa tilannetta myös täällä raukoilla rajoilla.
Jos jotain toiveita voisi suomalaisten päätöksentekijöiden suuntaan heittää, niin ekologista jälleenrakennusta tukevaa investointipolitiikkaa kannattaisi nyt harjoittaa. Rakennetaan energiainfraa, liikenneinfraa ja muuta pitkällä aikavälillä yhteiskunnallista kestävyyttä lisäävää, kun tekijöitä vapautuu asuinrakentamisesta ja muilta taantumasta kärsiviltä toimialoilta.
Osaamistakin siellä on runsaasti ja jos on puutteita, siihen voidaan koulutuksella vastata. Ei varmaankaan tekisi pahaa suunnata investointivaroja myös hoivaan ja terveydenhuoltoon, jos reaalisia resursseja, ennen kaikkea työvoimaa, kansantaloudessa on tulevina vuosina käyttämättä.
uutiskirje 
