Sanat jotka säilyvät 1
Maailma ja Suomi ovat sukeltamassa lamaan, moni on ilman työtä ja työssä olevista otetaan kaikki mahdollinen irti. Tällaisesta ajasta kertoo Pentti Haanpään vuonna 1931 valmistunut Noitaympyrä. Päähenkilö on työnjohtajaksi ylenevä metsätyömies Pate Teikka, jolla on vaikeaa työn ja pääoman puristuksissa.
Kerrankin Pate Teikka joutuu määräämään vanhan työkaverinsa Pastorin kuorimaan jo kerran kuorimansa puut paremmin. Pastori suuttuu.
– Perhanan perhana vieköön! Onko mielesi hyvä, kun olet päässyt pusertamaan työläisen laihdutusruuvia? Kun taksat ovat nuukat, täytyy työnkin tietysti olla entistä nuukempaa. Se passaa niin hyvästi! Asiasta ei saa tulla muotopuolta… (…)
– Sinä olet järkimies, Pastori. Sinä tiedät, ettei asia riipu minusta. Tämä järjestys tulee jostain ylempää. Minun on vain tehtävä työni kuten sinunkin.
– Mutta sinä alennut kuitenkin olemaan herrojen koirana. Olet sittenkin kiristämässä ruuvia…
– Kuten sinäkin! Meillä on molemmilla yksi joka käskee. On toteltava eli sitten ylennettävä itsensä. Ylennettävä itsensä tuppivyöllä hongan oksaan! Niin paljon meillä on valinnan varaa!
Pastori lauhtuu. Mutta Pate Teikka ei lopulta alistu rooliinsa vaan kutsuu nimismiehen puuttumaan hevosten näännyttämiseen työmaalla. Yhtiö joutuu nostamaan taksojaan pitkistä ajomatkoista, mutta Pate Teikalle oma-aloitteisuus tietää lopputiliä.
Paetessaan nälkää ja hakiessaan paikkaansa maailmassa hän päätyy erikoislaatuisen maisteri Raunion mukana Lapin erämaahan yrittämään elämää kaiken sivistyksen ulkopuolella. ”Minä luulen, että tuo luonnon tylyys ei pure nahkaani yhtä kipeästi kuin joku sisäinen, luonnoton pakkanen sivistyneessä maailmassa puree sieluani”, sanoo Raunio.
Erämaahan Pate Teikka ei kuitenkaan jää, vaan päättää lopulta tehdä hypyn tuntemattomaan, itärajan taakse. Mielessä siintää onnellinen ”uuden sukupolven yhteistuotanto”, mutta samalla aavistus, että edessä on vain uutta kurjuutta ja kärsimyksiä.
Haanpään mestariromaani oli 1930-luvun Suomessa niin yhteiskuntakriittinen ja normeihin sopimaton, että sille ei löytynyt kustantajaa. Se näki päivänvalon vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1956.
Julkaistu Viikkolehdessä 9.1.2009
uutiskirje 