Jumalasta ja kansakoululaitoksen isästä Uno Cygnaeuksesta kirjat kirjoitettuaan Erik Wahström tarttuu Johan Ludvig Runebergiin, joka saa samantyylisen käsittelyn kuin edeltäjänsäkin.
Mistään kansallissankari-patsaan rikkomisesta ei kirjailijan itsensä mukaan ole kysymys vaan Runebergin elvyttämisestä, sillä nykypäivän suomalaiselle tämä runouden suurmies lienee jo melko tuntematon tapaus.
Wahlström elvyttää taitavasti. Kärpäsenkesyttäjä luo kohteestaan melko raadollisen, toisin sanoen melko ihmismäisen kuvan.
Runeberg on julman väkivaltainen lapsena ja myöhemminkin heiluessaan keppinsä kanssa opettajana.
Samaa tyyliä hän käyttää seksisuhteissaankin, joita piisaa. Fredrika-vaimo saa luvan sietää nuoret syrjähypyt, kuten hän tekeekin. Ja vielä enemmänkin, hän ystävystyy heidän kanssaan ja sitä kautta lopulta varmistaa oman asemansa.
Runebergin kylmää, vaikeaa persoonaa selittää köyhä ja onneton lapsuus. Ehkäpä tuota kylmää asennetta selittää myös se lopulta varmasti tympäännyttävä liehakointi, jota kansallissankari sai osakseen.
Wahlström on rakentanut romaaninsa siten, että lapsuuden ikävimmät asiat paljastuvat vasta kirjan lopussa.
Tarina alkaa siitä, kun Runeberg on jo halvaantunut ja Fredrika hoitaa häntä kotona ja lukee hänelle. Pikkuhiljaa ja hiukan ajallisesti edestakaisinkin hyppien keritään auki Runebergin elämä hyvässä ja pahassa.
Myös kansallissankarin ja Fredrikan välisen suhteen kuvaus on kiintoisaa luettavaa.
Fredrikan täydellinen alistuminen miehensä edessä ja itseluottamuksen kariseminen järkyttää. Toisaalta kahden kirjailijan suhteessa on paljon hyvääkin. Ja Runeberg on aikaansa edellä kannustaessaan epävarmaa Fredrikaa luovassa työssään.
Mikä Kärpäsenkesyttäjässä on totta, mikä fiktiota, sitä emme tiedä. Silti tarina on kiehtova.
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts 2010. 315 sivua.
uutiskirje 
