Kansallisteatterin Willensauna on muuttunut venäläiseksi hullujenhuoneeksi. Osastolla numero kolme riittää menoa ja melskettä. Puhe on niin lakkaamatonta, että kun välillä ollaan hetken hiljaa, sillä tuntuu olevan aivan erityinen merkitys. Potilaiden puheet ovat täynnä viittauksia ulkopuoliseen maailmaan, heidän aiempaan elämäänsä, historiaan, politiikkaan…
Dialogi on ajoittain hengästyttävää, eivätkä kaikki viittaukset heti avaudu, mutta kyllä se kuuntelemisen arvoista on. Hulluuden ja nerouden raja on tunnetusti häilyvä. Alatyyli ja korkeakirjallisuus sulautuvat.
Verbaalisen melskeen lisäksi osastolla järjestetään muun muassa ”oikeudenkäyntejä” ja ”teloituksia” ja surraan kuollutta pikkukalaa.
Tällä hullujen-huoneella on kunnia ja ilo saada vierailla, vaikka kokemus onkin myös rankka.
Sikäli kuin näytelmässä joku päähenkilö on, hän on runosäkeitä suoltava Gurevitš (Toni Kamula), joka tuodaan taas kerran juoppohulluuden vuoksi osastolle. ”Olo on kuin äitipuolen kohdussa”, hän kuvaa omaa tilaansa. Hän on vaikuttava ja verraten itsetietoinen hahmo.
Muista hahmoista itselleni jäivät erityisesti mieleen Prohorov (Markku Maalismaa) ja Vova (Olli Ikonen). Osastonvanhin Prohorov on vähän pelottavan oloinen henkinen johtohahmo, Vova puolestaan miltei tämän vastakohta: melankolinen vanha maalaismies, joka puhuu kukista ja siileistä.
Hoitajat elävät lasin takana huoneessa, jonka erottaa eri maailmaksi jo erivärinen valaistuskin. Tamarotška (Emilia Sinisalo) on autoritaarinen hoitaja, joka karjuu ja menettää helposti hermonsa, Natalja (Elena Leeve) puolestaan kiltti hoitaja, jolla on ystävyys- ja jonkinlainen rakkaussuhdekin Gurevitšin kanssa.
Komediallinen, mutta tragediaksi lopulta kehittyvä näytelmä tapahtuu vappuaattona sekä sen jälkeisenä yönä ja aamuna. Pienessä, intiimissä Willensaunassa mielisairaalan todellisuus tulee lähelle katsojaa. Tämän mahdollistaa osaltaan ammattitaitoinen lavastus, ohjaus ja näyttelijätyö. Tällä hullujenhuoneella on kunnia ja ilo saada vierailla, vaikka kokemus onkin myös rankka.
Jotta saisi esityksestä mahdollisimman paljon irti, on hyvä tietää jotakin sen taustoista. Näytelmän 1980-luvulla kirjoittanut Venedikt Jerofejev (1938–1990) oli Neuvostoliitossa oman tiensä kulkija, joka oli erotettu yliopistosta kapinallisten poliittisten näkemystensä vuoksi. Kirjailijana hänen oli pitkään vaikea saada teoksiaan julki.
Hänen useat teoksensa kertovat neuvostotodellisuuden epävirallisesta maailmasta. Valpurinyössä tämä maailma avautuu dialogissa mielisairaalaosastolla, jonne sensuuri tai itsesensuuri ei ulotu. Virallisesta todellisuudesta muistuttaa pieni Lenin-pysti ja kalan surusaaton yhteydessä laulettava Neuvostoliiton kansallislaulu.
Nyt ensi kertaa Suomessa nähtävä näytelmä antaa aiheen miettiä yhtä lailla oman yhteiskuntamme hulluutta ja totalitaristisia piirteitä. Näytelmän yksi perusviesti on, ettei sairaus asusta vain osaston seinien sisällä, vaan sairas on pikemminkin yhteiskunta jossa elämme.
Venedikt Jerofejev: Valpurinyö eli komentajan askeleet, Kansallisteatterin Willensauna. Ensi-ilta 15.12. Suomennos Teemu Kaskinen. Ohjaus Riko Saatsi. Rooleissa Olli Ikonen, Toni Kamula, Jani Karvinen, Tero Koponen, Elena Leeve, Antti Luusuaniemi, Markku Maalismaa, Juha Muje, Harri Nousiainen, Ilja Peltonen, Emmi Pesonen, Heikki Pitkänen, Emilia Sinisalo, Ville Tiihonen ja Valtteri Tuominen. Lavastus Lassi Kansikas. Musiikki Jouni Bäckström.
lehti 