Pintaa syvemmältä
Wikileaksin paljastamat diplomaattisähkeet avaavat monta kurkistusikkunaa maailmanpolitiikan kulissien taakse, mutta ne heijastavat myös Washingtonissa vallitsevaa yleistä käsitystä Yhdysvaltain asemasta maailman itseoikeutettuna johtajana, joka vapaasti voi vakoilla esimerkiksi YK:n johtajien henkilötietoja.
Tälle käsitykselle on jo ajat sitten kehitetty oma oppi: American exceptionalism, USA:n poikkeuksellisuus. Tämä oppi voi ulkopuolisilta tuntua ristiriitaiselta – sen mukaan Yhdysvallat on paitsi maailman rikkain myös vapain ja demokraattisin maa, ja sen vuoksi sillä on oikeus, miltei myös velvollisuus muokata muita maita oman mallinsa mukaan. Tämä oppi on juurtunut syvään USA:n oikeistolaisten ajatusmaailmaan.
Niinpä ei liene sattuma, että professori Lawrence Mead, joka tuli neuvomaan Iso-Britannian oikeistohallitusta käyttämään keppiä työttömyyden hoitamisessa (kts. Viikkolehti 12.11.), vetää myös kursseja New Yorkin yliopistossa juuri englantia puhuvien kansojen poikkeuksellisuudesta. Paternalismi, jonka hän haluaa suunnata oman maan köyhiä kohtaan pakottamalla heidät töihin, heijastuu myös hänen suhteessaan köyhempiin kansoihin, ja kaikki muut kansat ovat köyhempiä kuin englantia puhuvat. Tähän onnelliseen anglo-maailmaan hän lukee Iso-Britannian ohella kaikki pääasiassa brittien asuttamat maat: USA, Kanada, Australia ja Uusi Seelanti (Irlantia hän ei jostain syystä mainitse). Hän ei sano sitä suoraan, mutta hän ilmeisesti ajattelee, että USA:n mustat ja intiaanit ovat köyhiä koska heillä ei ole brittiläistä kulttuuriperimää.
Meadin mielestä Englannin muotoutuminen Euroopan johtavaksi maaksi alkoi jo 1100-luvulla (eli heti kun päästiin viikingeistä). Silloin syntyi yhtenäinen valtio, jossa oikeusvaltion periaatteita otettiin vähitellen käyttöön. Englantilaiset pysyivät kuitenkin individualisteina ja hallinto kevyenä. (Mead ei mainitse yksinkertaisinta syytä tähän: saarivaltakunnalla oli selkeät rajat, ei juuri syntynyt sotia eikä kansallisuuskiistoja, toisin kuin mantereella. Ei siis tarvittu vahvaa keskusvaltaa.)
Tämä laaja, yhtenäinen markkinointialue sekä vapaakauppa-ajattelu edistivät kapitalismin voittokulkua: teollistuminen alkoi, Iso-Britannia hallitsi valtameriä ja kauppa seurasi lippua. Mutta vähitellen Yhdysvallat kasvoi suuremmaksi, paitsi väkiluvultaan, myös taloudeltaan. Mutta vahvuustekijät olivat samat: oikeusvaltion ja demokratian vahva perinne sekä markkina-ajattelu.
Näistä ulkoisen kehityksen painotuksista voi keskustella (onhan näitä piirteitä ollut muuallakin), mutta ne ovat aika harmittomia. Pahempi on Meadin psykologisointi. Hänen mukaansa englanninkielisissä maissa vallitsee ”vastuuntuntoinen individualismi”, kun taas muualla ei vallitse moralistinen, vaan konformistinen ajattelutapa. Anglo-maissa ihmisillä siis on sisäistetty moraali, kun taas muissa maissa ihmiset tarvitsevat ohjeita toimiakseen oikein. Vaihtoehdot ovat silloin toisaalta vapaus + epäjärjestys ja toisaalta järjestys + kurinpitovaltio. Englantiapuhuvissa maissa vapaus ja järjestys käyvät sen sijaan käsi kädessä.
Tällaisesta hölynpölystä ei tarvitsisi välittää, jos tämä olisi Meadin oma oppi. Enemmistö amerikkalaisista kuitenkin uskoo maansa poikkeuksellisuuteen, ja tähän uskoon liittyy tämäntapaisia kuvitelmia. Niillä taas voi olla kohtalokkaita seurauksia.
Tunnettu amerikkalainen kolumnisti Michael Kinsley julisti viime kuussa uhmakkaasti artikkelinsa otsikossa: ”Yhdysvallat ei ole suurenmoisin valtio ikinä”. Hänen mukaansa maan äänestäjien ylivoimainen enemmistö ja maan poliitikoista kutakuinkin 100 prosenttia katsovat amerikkalaisten olevan parempia kuin kaikki muut ihmiset. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 75 prosenttia amerikkalaisista uskoo, että ”USA on maailman suurenmoisin valtio”. Hänestä todellisuus näyttää kuitenkin enenevässä määrin jotain aivan muuta.
Muutama päivä myöhemmin edustajainhuoneen vastavalittu republikaanijäsen Nan Hayworth ilmoitti haastattelussa ikään kuin vastauksena Kinsleylle: ”Olemmeko täydellisiä? Emme. Mutta olemme suurenmoisin kansakunta ikinä. Uskon USA:n poikkeuksellisuuteen täydestä sydämestäni ja tästä syystä asetuin ehdokkaaksi, koska USA:n poikkeuksellisuus perustuu vapaaseen yrittäjyyteen.”
Tällä katsomuksella on laajat seuraamukset Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa, mutta myös maan ulkopolitiikassa. Mead asettaa kirjoituksissaan suurta painoa maan sotaisuuteen, se tuntuu olevan hänelle jonkinlainen kunnollisuuden mittapuu. Hänen mukaansa ”vuosisadan viimeisen neljänneksen aikana anglo-maat ovat leikanneet veroja ja tukiaisia, vähentäneet markkinoiden säätelyä, supistaneet ammattiliittojen toimintamahdollisuuksia, leikanneet sosiaaliavustuksia ja edistäneet yksityissektorien säälimätöntä remonttia. – – Vuosisadanvaihteessa viisi anglo-maata johti maailmaa talouspolitiikan suhteen. Ei ole sattuma, että ne myös olivat kärkisijoilla sotilasmenojen kohdalla.”
Tuntuu ehkä ristiriitaiselta, että samat piirit, jotka haluavat rajoittaa valtion menoja kotimaassa, kuitenkin satsaavat sodankäyntiin ulkomailla. Libertaarit äärioikealla ovatkin vastustaneet Irakin ja Afganistanin sotia. Mutta yleisesti ottaen USA:n oikeistolaiset kannattavat heikkoa valtiota kotimaassa ja vahvaa valtiota ulkomailla.
Mead väheksyy muiden maiden sotavoimia, sillä niitä ei yleensä ole testattu taisteluissa, eikä niillä sen vuoksi ole paljon arvoa. Iso-Britannia ja Yhdysvallat ovat sen sijaan lähettäneet joukkojaan maailmalle sotimaan useiden vuosisatojen ajan. Ne katsovat sodan ”ei uhkaavan, vaan vahvistavan heidän syvimpiä arvojaan”. Heidän voittonsa toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa johtivat ”Euroopan suuren osan uudelleenrakentamiseen anglo-maiden ihanteita myötäillen”. Nyt siihen samaan pyritään Irakin ja Afganistanin kohdalla, mutta se on jo vaikeampi juttu, Mead toteaa.
Hänen kirjoituksiaan lukiessaan joutuu kyllä myöntämään, että puheissa englantiapuhuvien maiden erilaisuudesta on tietty perä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse merkitä, että tämä erilaisuus olisi myönteistä.
uutiskirje 