Amin Maalouf: Samarkand. Suom. Annikki Suni. Gummerus 2009
Persialainen runoilija, filosofi ja astronomi Omar Khaijam (1048-1131) eli salaisten kansioiden aikakaudella, jolloin valehteleminen oli diplomatian välttämätön apukeino.
Salaisuuden ja pelon aikakaudella jokaisella piti olla kahdet kasvot; yhdet väkijoukolle, toiset itselle ja Luojalle. Jos halusi säilyttää silmänsä, korvansa ja kielensä, oli unohdettava, että omistaa silmät, korvat ja kielen. Eri mieltä sai olla, kunhan piti sen visusti omana tietonaan.
Lähes 900 vuotta Khjaimanin kuoleman jälkeenkään eivät kyseiset asiat ole meille tuntemattomia. Ihmisoikeudet ja sananvapaus tai pikemminkin niiden puute ovat edelleen diplomaattien päivittäisinä puheenaiheina. Ei siis mitään uutta auringon alla.
Uteliaisuus ihmisiä kohtaan ilmaistaan edelleenkin mieluummin urkkimisen avulla, kuin kuunneltaisiin kasvoista kasvoihin, mitä kullakin on mistäkin mitäkin sanottavaa. Salapoliisikulttuuri kukoistaa. Tieteestä ja taiteesta on kiinnostunut vain pieni osa kansalaisista.
Edelleen voi Khaijamin tavoin kysyä, onko pahempaa hallintoa kuin taisteleva hyve? Tämän kysymyksen Khaijam esittää, kun kuulee, että hänen nuoruuden ystävänsä Hasan-e Saban on perustanut kiihkoislamistien itsemurhaiskuihin perustuvan taistelujärjestön assasiinit.
Hasan laati säännöt oppilaidensa elämän jokaiselle hetkelle. Hän kielsi kaikki musiikki-instrumentit. Jos hän löysi vaatimattomankin huilun, hän katkaisi sen julkisesti ja heitti nuotioon. Syyllinen pantiin rautoihin, hän sai ankaran raipparangaistuksen ennen kuin hänet karkotettiin yhteisöstä Alamutin vuorelta.
Alamutin yhteisön ihanteena oli erakoituminen, autiuden luominen sekä linnoituksen kivimuurien rakentaminen ja pelolla hallitseminen. Sanotaan muun muassa Osama bin Ladenin ja Taliban-sissien ottaneen oppia näistä tuhannen vuoden takaisista opeista.
Libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin (s.1949) Samarkand-romaani ilmestyi ranskaksi 1988, joten sitä ei ole työstetty enempää Persianlahden sodan kuin Irakin sodan tai New Yorkin syyskuun 11. päivän iskujen vanavedessä. Tietenkin nyt Hasan-e Saban saa lukijan mielessä Osama bin Ladenin hahmon.
Samarkand kertoo yhdessä sivujuonessaan eri islamilaisten lahkojen yhteenotoista 1000-luvulla. Kertoja, amerikkalainen Benjamin O. Lesage kertoo Omar Khaijamin elämäntarinan kautta myös oman elämäntarinansa, sekä Persian valtion tarinan vuoteen 1912 saakka. Romaani on samalla kulttuurimatka persialaisen yläluokan, sulttaanien, visiirien ja kuriirien maailmaan.
Syvimmiltään Samarkand on kuitenkin kuvaus taiteilijan ja tiedemiehen eli sivistyneistön roolista yhteiskunnassa, sekä kirjan ja sivistyksen kohtalosta vuosisadan vyöryjen myllerryksessä.
Hädän hetkellä mahtavinkin sulttaani tarvitsee Khaijamin viisaita neuvoja, mutta tilanteen lauettua ”sivistyneistö” laitetaan takaisin tarkkailuun, ettei salaisuuksia paljastetttaisi, mistä rikkaudet ovat peräisin, joiden avulla valtapelejä pelataan ja päitä katkotaan. Runous estää pitkästymisen päivittäisissä yltäkylläisissä pidoissa ja haaremiteeskentelyssä.
Kronikoitsijoiden mukaan Omar Khaijam syntyi kesäkuun 18. päivänä 1048 Nisapurissa teltantekijän poikana ja kuoli 83-vuotiaana 4. joulukuuta 1131. Tähtitieteilyn ja nelisäkeiden kirjoittamisen lisäksi hän kehitteli myös edistyksellisiä matemaattisia teorioita: vasta 1800-luvulla eurooppalaiset tutkijat tunnustivat hänet epäeuklidisen geometrian nerokkaaksi edelläkävijäksi.
Viinin ja kauniiden naisten ystävänä hän sai aikalaisiltaan osakseen tuimia katseita. Erään sulttaanin luona järjestetyssä väittelyssä Khaijamia yritetään jallittaa, jotta hänet voitaisiin teloittaa jumalanpilkasta.
Turbaanipäiset islamistioppineet esittävät aikakaudelle tyypillisen kysymyksen: Olisiko maailma voitu luoda paremmin?
Myöntävä vastaus tietää jumalanpilkkasyytettä, koska se on vihjaus että Jumala ei hoitanut tehtäväänsä tarpeeksi huolellisesti. Kieltävä vastaus johtaa myös jumalanpilkkasyytteeseen, koska silloin vastaaja antaa ymmärtää että Kaikkivaltias ei pystyisi parempaan. Khaijam vastaa jumalankieltosyytöksiin:
– Sulttaaneille ja qadeille pitää puhua kiertoilmaisuin. Ei meidän Luojallemme. Jumala on suuri. Hän ei todellakaan välitä meidän pikku ilveilyistämme ja kumarteluistamme. Hän teki minusta ajattelevan, niinpä minä ajattelen ja luovutan Hänelle teeskentelemättömästi ajatteluni hedelmät.
Vastaus hyväksytään vastahakoisesti murahdellen ja rykien.
Samarkandin rakenne on monisyinen ja kertojan tyyli vaihtelee aikakausien mukaisesti.
Hyppäys vuoden 1131 tunnelmista vuoden 1895 Pariisiin on psykologisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti sen verran pitkä, että katu-uskottavuuden säilyttäminen lukijan suhteen vaatii samalla sekä kevyttä että raskasta kynää ja tämä onnistuu. Romaanin pääosassa on myyttinen Khaijamin alkuperäisen Samargadin käsikirjoitus Rubáiját.
Kun Titanic upposi huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, meren pohjaan upposi myös kyseinen Khaijamin käsikirjoitus Rubáiját. Miksi lähes 800 vuotta teillä tietymättömillä ollut käsikirjoitus oli juuri Titanicilla? Siitä on jännittävää lähteä liikkeelle.
uutiskirje 