Zoya Miarin mukaan ukrainalaiset eivät yleensä synnytä isoja lapsikatraita, mutta hänen äidillään oli suunnitelma.
– Hän halusi rakentaa tiimin. Hän toisteli sitä aina uudestaan ja uudestaan, että näin ankarassa todellisuudessa on tärkeää rakentaa oma tiimi. Muuten emme olisi selvinneet.
Tuo ankara todellisuus, harsh reality, niin kuin Miari sen sanoo, oli Libanonin suurin pakolaisleiri Ain al-Hilweh. Sinne Miari syntyi 25 vuotta sitten viisihenkisen perheen keskimmäiseksi lapseksi, ukrainalaiselle äidille ja palestiinalaiselle isälle.
Kolmas sukupolvi leirillä
Miari oli perheensä kolmas sukupolvi, joka kasvoi kyseisellä leirillä. Isovanhemmat olivat lapsia, kuin heidän perheensä joutui pakenemaan vuoden 1948 nakbaa eli ensimmäistä palestiinalaisten kokemaa etnistä puhdistusta. Isoisä on ollut ainoa, joka on opettanut Miarille, millainen Palestiina on.
Miari kertoo kasvaneensa jatkuvan pelon ja väkivallan ilmapiirissä. Tasaisin väliajoin jossain ammuskeltiin, pommeja räjähti ja ihmisiä kuoli.
– Minä vihasin sitä yhteisöä, en halunnut olla sen osa, hän sanoo nyt.
Miari jakoi suuren perheensä kanssa yhden huoneen. Pakolaisleirin talot oli rakennettu aivan toisiinsa kiinni: kun ojensi kätensä kylpyhuoneen ikkunasta ulos, saattoi koskettaa seuraavaa taloa. Sähköä oli päivässä vain parin tunnin ajan, ja joskus juomavesitankista löytyi kuollut kissa.
Kahden todellisuuden välissä
Kun nyt katson nuorta naista tietokoneen ruudulla, omassa kodissaan Sveitsin Zürichissä, hän säteilee. Pieni flunssa ei vie siivuakaan pois Miarin valosta ja silmien iloisesta tuikkeesta.
Miarista on tullut tarinankertoja, sillä muutama vuosi sitten hän ymmärsi, miten voimakas hänen oma elämäntarinansa on.
Kasvaessaan Libanonissa Miari eli kahden todellisuuden välillä. Yksi todellisuus oli karu ja turvaton pakolaisleiri. Toinen oli amerikkalainen koulu, jota Miari kävi leirin ulkopuolella, erossa sisaristaan.
Isällä ei ollut varaa laittaa kaikkia lapsia yksityiskouluun, ja Miari sattui olemaan juuri sopivassa iässä aloittaakseen siellä, kun hän palasi äitinsä ja sisartensa kanssa Libanoniin. He olivat paenneet Ukrainaan vuonna 2006, kun Israelin ja Libanonin välille syttyi sota.
”En voinut enää lukea yhtään uutista.”
Amerikkalaisessa koulussa hän oli joka päivä kauhuissaan siitä, että joku kysyisi mistä hän on kotoisin. Jos kysyi, hän valehteli. Miari osallistui kaikkiin mahdollisiin koulun tarjoamiin kerhoihin.
– Ihmiset ihailivat sitä, miten aktiivinen olen, mutta ymmärsin myöhemmin että se oli selviytymismekanismi. Halusin viettää mahdollisimman paljon aikaa leirin ulkopuolella.
Valmistumisensa jälkeen Miari opiskeli hoitajaksi, muttei palestiinalaisena saanut virallisesti harjoittaa ammattiaan Libanonissa, synnyinmaassaan. Epävirallisempi työpaikka löytyi kuitenkin pienestä sairaalasta taksimatkan päästä kotoa.
Pako Ukrainaan ja Ukrainasta
Sitten vuonna 2019 Libanoniin iski paha talouskriisi ja vuonna 2020 ammoniumnitraattisäiliö Beirutissa räjähti. Miari ei löytänyt takseja matkustaakseen työpaikan ja kodin välillä, koska polttoainetta ei ollut.
Kerran hän joutui jäämään kolmeksi yöksi sairaalalle. Sieltä hän muistaa soittaneensa äidilleen, joka oli jo lähtenyt pienempien sisarten kanssa Ukrainaan kesälomalle.
– Sanoin, että älkää tulko takaisin, turvallisuustilanne on muuttunut niin huonoksi. Että minä tulen sinne.
Miari jätti isän ja veljensä ja lähti Kiovaan syksyllä 2021. Kun hän sitten haki Ukrainassa töitä, paikan vastaanottamiseen sisältyi eräs vaikeantuntuinen ehto: jos sota syttyisi, sairaanhoitajat eivät saisi lähteä maasta.
– Kukaan meistä ei vielä uskonut sodan todella syttyvän mutta äiti sanoi silti, että älä allekirjoita paperia. Hänen mielestään oli tärkeää, että pysymme yhdessä jos jotakin käy.
Ja sitten sota syttyi, taas. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan täydellä voimalla, ja toisen kerran elämässään Miari pakkasi koko menneisyytensä yhteen matkalaukkuun.
– Kysyin siskoltani, että mitä me pakkaamme mukaan, ja päätimme ottaa kaikki valokuvat.
Edellisen kerran Libanonista paetessaan sisarukset menettivät kaikki lapsuuskuvansa. Nyt he eivät haluaisi menettää muistojaan, omaa historiaansa.
Tasaisin väliajoin jossain ammuskeltiin.
”Yhtäkkiä minulla oli ihmisoikeudet”
Tässä kohtaa tarinaa tapahtuu ehkä sen oleellisin käänne – tai pikemminkin syy sille, miksi tarinaa myöhemmin kerrotaan.
– Yhtäkkiä minulla oli pakolaisena ihmisoikeudet. Ihmiset toivottivat meidät tervetulleeksi maahansa. Meistä tuntui että ukrainalainen osa meissä tuli nähdyksi.
Oleskeltuaan vain kymmenen päivää Sveitsissä Miari sai luvan tehdä työtään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli etuoikeutettu.
Jo pienenä osallistuessaan mielenosoituksiin Libanonissa Miari ymmärsi, miten toinen puoli hänestä ei merkkaa maailmalle mitään.
– Tunsin aina lapsena, että huolimatta siitä miten kovaa me huudamme tai itkemme, on kuin maailma ei kuulisi meitä.
Kun Gazan tuhoaminen sitten alkoi, Miari tunsi uudenlaisen kivun kerroksen rakentuvan itseensä.
– Aiemmin Libanonissa tunsin kyllä palestiinalaisten kivun, mutta en kipua siitä, että täytyisi todistaa jotakin. Siellä tunsin itseni surulliseksi mutta kuitenkin nähdyksi – ei maailma minua nähnyt mutta ihmiset ympärilläni. Sitä en enää tuntenut Euroopassa.
Tarinankertoja ja rauhanlähettiläs
Miari alkoi kokea tehtäväkseen valottaa tarinansa avulla sitä kaksinaismoraalia ja rasismia, joilla Eurooppa pakolaisiaan kohtelee. Hän halusi rikkoa stereotypioita, joita hänen palestiinalaiseen puoleensa liitetään.
Mutta sitäkin tärkeämmäksi Miari pian koki sen, mitä tarina voi tehdä sen kertojalle. Nyt vanhempana Miari osasi katsoa pakolaisleirin väkivaltaa tekeviä ihmisiä toisesta suunnasta.
– Ymmärsin, että he kantavat paljon kipua sisällään, ja se purkautuu väkivaltana koska kukaan ei ole antanut heille mahdollisuutta kertoa omaa tarinaansa.
22-vuotiaana Miari perusti Waves to Home -liikkeen, joka kerää yhteen pakolaisten tarinoita ja kannustaa heitä kertomaan niitä. Hänestä tuli myös One Young World -järjestön rauhanlähettiläs, ja viime vuonna hän kertoi tarinaansa erilaisille yleisöille ja medioille yhteensä yli 30 kertaa.
”He kantavat paljon kipua sisällään.”
Mutta sitten Miari alkoi tuntea outoa onttoutta.
– Minusta myös tuntui, että kun kerron traumoistani, elän niitä uudestaan.
Kun luen ja kuuntelen Miarin haastatteluja, huomaan hänen kertovan tarinaansa joissakin kohdissa täsmälleen samoin sanoin. Se on ymmärrettävää, pakollistakin, mutta jotain silti katoaa.
Tarinoissa piilee vaaransa. Jos niiden kaava muuttuu ainoaksi tavaksi ymmärtää ympäröivää todellisuutta, jos tapahtumilla on aina alku, keskikohta, loppu ja vieläpä jokin tärkeä opetus, etääntyy kovin helposti omasta todellisuudestaan.
– Ehkä meidän pitäisi dekolonisoida myös tarinankerronta, Miari miettii nyt.
–Miten voisimme kertoa aitoja tarinoita ilman, että niiden täytyy istua tähän muottiin?
”Se oli yksinkertaisesti liikaa”
Jotta tarinat voivat kertoa todellisuudesta, niitä pitää päivittää ja kertoa nykyhetkestä lähtöisin. Nyt Miari joutuu lisäämään tarinaansa vielä yhden kriisin, kun Israel aloitti maahyökkäyksen Libanonissa loppuvuonna 2024.
– Se oli yksinkertaisesti liikaa. En voinut enää lukea yhtään uutista, ja lähdin myös somesta hetkeksi pois.
Elämme kaikki monikriisiytyneessä maailmassa, mutta Miarille kriisit ovat olleet koko hänen elämänsä ajan käsinkosketeltavia. Miten hän oikein navigoi niiden keskellä?
Nuorena Miari ei ymmärtänyt, miksi eurooppalaiset ympäristöaktivistit tulivat pakolaisleirille luennoimaan muovinkäytöstä, kun heidän arkensa siellä on kamppailua elämän ja kuoleman välillä. Nykyään Miari hahmottaa asiat toisin.
– Aloin nähdä yhteyden ympäristöaktivistien ja ihmisoikeusaktivistien välillä. Jos taistelemme ympäristön puolesta, taistelemme myös ihmisoikeuksien puolesta ja päinvastoin. Oikeastaan kaikki ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistit ajavat samaa asiaa, mutta eri perspektiivistä. Saan siitä toivoa.
uutiskirje 
