Kirjailija ja teologian tutkija Helga Westin katse kiinnittyi helsinkiläisen kierrätyskeskuksen leluosastolla saamelaisia jäljittelevään teolliseen nukkeen. Kun hän tarkasteli nukkea, asetti sen leluhyllyltä nappaamansa muskelinuken viereen ja ryhtyi leikkimään asetelmalla, hänen päässään alkoi soida Aquan ysärihitti:
”I’m a Barbie girl, in the Barbie world / Life is plastic, it’s fantastic / You can brush my hair, undress me everywhere / Imagination, life is your creation…”
Nuket herättävät Westissä ristiriitaisia ajatuksia.
– Nuket ovat fyysisinä esineinä kiehtovia. Ne muistuttavat ihmistä hieman pelottavallakin tavalla, ja erityisesti muoviset nuket on helppo muokata mieleisekseen. Olen miettinyt, mihin saamelaisia kuvaavat nuket päätyvät. Ne ovat levittäneet ja normalisoineet saamelaiskuvastoa ihmisille, jotka eivät tunne saamelaisuutta.
Mykkä nukke toimii Westin esikoisesseekokoelmassa Puhu nukke (Otava 2025) metaforana saamelaisten eksotisoinnille ja vaientamiselle.
Saamelaiset kuuluvat maailman eniten tutkittuihin kansoihin.
Westin runollinen, populaarikulttuuriviittauksia vilisevä, teologisen tutkimuksen syventämä ja alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta korostava esseistiikka paljastaa marginalisoituihin ryhmiin kohdistuvan vallankäytön henkilökohtaisten kokemusten tarkastelun kautta.
Lapinnuket, saamelainen kirjallisuus, Sussexin herttuatar Meghan Markle, poptähti Britney Spears, laulaja Nick Caven murhaballadi ”Where the Wild Roses Grow”, tyttöys sekä Westin paluumuutto Helsingistä Tenojokilaaksoon avautuvat teoksen esseissä sekä itsessään merkityksellisinä ilmiöinä ja kokemuksina että yhteiskunnallisista valtasuhteista viestivinä merkkeinä.
Kolonialismista itsemääräämiseen
West on kyllästynyt asetelmaan, jossa saamelaiset esitetään osana liberaalin yhteiskunnan kilvenkiillotusta, vaikka käytännössä heidät sivuutetaan omia elinehtojaan koskevassa poliittisessa päätöksenteossa.
Saamelaisten yli kävellään Westin mukaan etenkin ilmastopolitiikassa sekä ekstraktivistisessa kapitalistisessa toiminnassa, jossa ”luonnonvaroja hyödynnetään ja siirretään ilman riittävää sosiaalisten ja ympäristön seurausten arviointia taloudellisen hyödyn maksimoimiseksi”, kuten hän itse asian ilmaisee
Esimerkkinä ekstraktivismista West mainitsee Saamenmaalle kaavaillut ja siellä toimivat kaivokset. Kolonialismin perinne näkyy myös saamelaisten lohenkalastusjokien kalastusoikeuksia ja porotaloutta koskevissa kiistoissa. Saamelaisten itsemääräämisoikeus on tullut loukatuksi myös militarisaation myötä, joka on tihentynyt Suomen liityttyä Natoon.
Mykkä nukke toimii metaforana saamelaisten eksotisoinnille.
– Saamelaisilta tarvitaan koko ajan jotakin, maata, representaatiota, viisautta, sitä ja tätä. Entä jos kysyisimme, mitä saamelaiset tarvitsevat?
Westin vastaus on yksinkertainen: itsemääräämistä.
– Kirjoittamistani ohjaa pyrkimys lisätä saamelaisten itsemääräämistä. Tämä tarkoittaa vapautumista ulkopuolisten katseista, mielikuvista ja odotuksista.
Westin suhtautuminen tietoon ja tutkimukseen muistuttaa Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian muotoilemaa niin sanottua emansipatorista tutkimusintressiä, jossa tutkimuksen päämääränä on purkaa herruutta.
Toisin kuin kriittinen teoria, joka tarkasteli valtaa yleismaailmallisen humanismin näkökulmasta, West konkretisoi valtakritiikin kirjoittamalla siitä saamelaisuuden ja tyttöyden marginalisoiduista asemista.
”Suomessa on ohut kolonialismituntemus”
West kertoo, että saamelaiset kuuluvat maailman eniten tutkittuihin kansoihin. Runsaan tutkimuksen voisi olettaa iskostaneen suomalaiseen väestöön käsityksen saamelaisten yhteisöjen moninaisuudesta sekä edistäneen syrjivien asenteiden purkamista, mutta asia on Westin mukaan päinvastoin.
– Aloittaessani yliopisto-opinnot viitisentoista vuotta sitten oli ihan tavallista, että valtaväestöön kuuluvat professorit kertoivat saamelaisille opiskelijoille, mitä saamelaiset tekivät ja ajattelivat. Tilanne on onneksi muuttunut, ja saamelaisia on alettu vähitellen kuunnella paremmin kuin ennen.
Saamelaistutkimuksen sokeat pisteet tuovatkin mieleen kriittisen teorian ajattelijoiden Max Horkheimerin ja Theodor W. Adornon Valistuksen dialektiikassaan (1944) esittämän huomion valistuksen projektin kyvyttömyydestä tunnistaa omaa ideologista ja mytologista perustaansa. Länsimainen tiede on mieltänyt itsensä objektiiviseksi, mutta käytännössä sitä on ohjannut usein välineellinen pyrkimys hallita sisäistä ja ulkoista luontoa.
”Entä jos kysyisimme, mitä saamelaiset tarvitsevat?”
Saamelaisiin kohdistuva vallankäyttö kytkeytyykin Westin mukaan elimellisesti luonnon hyväksikäyttöön ja luonnonvaroja tuhlaavaan kapitalistiseen toimintaan.
– Saamelaisilla on vuosisataista kokemusta ekstraktivismin historiasta. Saamelaisista haudoista on ryöstetty ihmisjäänteitä ja Saamenmaalta luonnonvaroja. Saamenmaahan kohdistuvat teolliset ja militaristiset hankkeet ovat kapitalismin ydintä.
Westin saamelaistutkimukseen kohdistama kritiikki on merkityksellistä myös saamelaisaiheita käsittelevän journalismin, kuten tämän haastatteluartikkelin, kohdalla. Levittävätkö mediajulkaisut saamelaisten itsemääräämistä rapauttavia ennakkoluuloja toistavilla, vajavaisilla ja vinoutuneilla näkökulmillaan? Vai edistävätkö ne saamelaisten pyrkimyksiä lisätä itsemääräämistään?
– Suomessa on ohut kolonialismituntemus, eikä valta-asetelmia ole mahdollista purkaa, elleivät tutkijat ja toimittajat kouluta itseään asioissa, joita he eivät tunne. Ennen kaikkea tarvitsemme parempia analyysejä ihmisiltä, jotka ovat joutuneet erilaisten väkivallan muotojen kohteeksi. He ovat oman elämänsä asiantuntijoita, ja jos ohitamme heidät, kuinka voimme kuvitella ymmärtävämme heitä?
Kohti yhteisöllistä tiedontuotantoa
West peräänkuuluttaa tarvetta siirtyä yksilökeskeisestä tiedontuottamisesta yhteisölliseen lähestymistapaan.
– Yhteisöllinen tiedontuottaminen voi olla uhkaava ajatus, sillä se horjuttaa yksilön egoa, yksin tekemisen perinnettä ja esimerkiksi sitä, että yhdessä tuotettuja tekstejä julkaistaan yhden ihmisen nimellä. Kun monenlaiset ihmiset tulevat yhteen ja jakavat ajatuksiaan erilaisissa yhteisöissä, yhdistyksissä ja kollektiiveissa, tiedosta tulee tarkempaa, monisyisempää ja syvällisempää.
West kertookin, ettei Puhu nukke -kirjaa olisi olemassa ilman Ruskeat tytöt -kollektiivia. Hän osallistui vuonna 2022 Ruskeat tytöt LIT Akatemian ja Otavan yhdessä järjestämälle, rodullistetuille BIPOC-kirjoittajille suunnatulle kirjoituskurssille. Rakkauden ja solidaarisuuden siivittämä kurssi oli Westille innostava ja rohkaiseva.
– Vastarinnan on pohjauduttava vankkaan yhteisölliseen tietoon ja analyysiin, joka tarkentuu koko ajan. Kouluttautuminen on ehto sille, että pystymme vastustamaan vallankäyttöä.
uutiskirje 