Historian tutkijana Erkki Tuomioja (s. 1946) aikoinaan debytoi kaksiosaisella K. H. Wiik -elämäkerralla (1979 & 1982). Tuomioja on vahvasti mieltynyt biografioihin, ja hänen äidinäidistään Hella Wuolijoesta laatimansa Häivähdys punaista -teos huomioitiin jopa Tieto-Finlandialla. Eikä suotta.
K. H. Wiik oli arvossa pidetty demaripoliitikko, joka sodan jälkeen vaihtoi SKDL:ään. Tuomioja palaa nyt sikäli esikoiskirjan teemoihin, että uutuudessaan hän risteilee poliittisen historian samoissa murtovesissä SDP:n, vasemmistososialistien ja SKP:n liepeillä. Kaksoiselämäkerta Eino ja Mauno Pekkalasta tarkentaa tähän veljespariin tähyten samalla taustana suomalaisen vasemmiston tilaan 1920–60-luvuilla.
Aihekiintymys juontaa osin Tuomiojan omiin aatepoliittisiin fundeerauksiin. Hän ikään kuin kartoittaa varhaisempia hengenheimolaisiaan – tannerilaisten ja kommunistien välissä.
Veljeksistä Eino Pekkala (1887–1956) oli vanhempi ja Mauno Pekkala (1890–1952) tunnetumpi. Ministerinä istui Einokin, mutta Mauno peräti pääministerinä 1946–48. Mauno oli niin ikään SKDL:n ehdokas vuoden 1950 presidentinvaaleissa, joissa hän sai 67 valitsijamiestä ja ääniä 21,5 prosentin verran.
Kaksi miestä, ei arkistoja
Välttämättä ei ole helppo sovittaa kahta ihmistä yhteen kirjaan, Tuomiojalta se luonnistuu kelvollisesti. Vertailukohtina viime vuosilta voi mainita Kalevi Kalemaan isä ja poika -elämäkerran Hannes ja Mauri Ryömästä sekä Marjaliisa ja Seppo Hentilän kaksiosaisen biografian K. J. ja Ester Ståhlbergistä, jotka onnistuvat nekin.
Pekkaloiden toiminnan kuvaamista rajoittaa yksi alkuehto: kummaltakaan veljekseltä ei ole tallella yksityisarkistoja – ei kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja tai muistioita, ei mitään. Siksipä Tuomiojan täytyy monin paikoin lausahtaa, että ”ei ole tietoa”, ”avoimeksi jää” tai ”ei ole selvitettävissä”. Onneksi on muita arkistoja ja aiempia tutkimuksia, joiden antia omiin aineistoihinsa yhdistellen Tuomioja kuitenkin piirtää koko lailla uskottavan kuvan.
Urheilumies ja linnakundi
Leimallista Eino Pekkalalle on urheilutausta. Hän voitti kymmenottelun Urheilukuninkuuden kolmesti ja nousi aktiiviaikansa jälkeen Työväen urheiluliitto TUL:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi 1919. Tunnettu mies urheiluhullun kansan parissa.
Kaksi yliopistotutkintoa tehtyään Eino Pekkala harjoitti asianajoa – ja edusti vuoden 1918 jälkeen useita vasemmistolaisia poliittisissa oikeudenkäynneissä. Hän itse siirrähti SDP:stä vasemmalle muttei kommunistiksi asti, ja istui 20–30-luvuilla kahdesti (yhteensä 4 vuotta ja 6 kuukautta) Tammisaaren vankilassa. Kansanedustajana hän oli 1927–30 ja taas 1945 alkaen.
Välirauhaan 1944 asti Pekkala pysyi sivussa politiikasta. Sota-aikana hän kyllä muun muassa puolusti kuolemaantuomittuja Aimo Rikkaa ja Martta Koskista oikeudessa; Rikan henki säästyi armonanomuksella, Koskisen ei. ”Pekkalan perusteelliset ja taitavat puolustuskirjelmät eivät pelastaneet häntä”, Tuomioja kirjoittaa.
Välttämättä ei ole helppo sovittaa kahta ihmistä yhteen kirjaan, Tuomiojalta se luonnistuu kelvollisesti.
Nuoremman veljen tie
Mauno Pekkala lähti asiantuntijana politiikkaan. Niin ikään kahdella tutkinnollaan hän erikoistui metsäpolitiikkaan metsähallituksen pääjohtaja A. K. Cajanderin lähimiehenä. Poliittisesti hän tuki Väinö Tanneria, nousi Tannerin hallitukseen maatalousministeriksi 1926 ja kansanedustajaksi 1927.
Tuomioja piirtää varmakätisesti tien, jota pitkin tämä perustannerilainen vuosien 1939–42 valtiovarainministeri liukui irralleen SDP:n valtavirrasta. Pekkala protestoi Saksa-yhteyden tiivistämistä 1940–41 ja erosi linjariitojen vuoksi hallituksesta sotakeväänä 1942. Hän assosioitui rauhanoppositioon, demareista kenties painokkaimmin – eikä sittemmin joutunut sotasyyllistuomiolle. Välirauha-aikana hän oli myös vastustanut ”kuutosten” ulosheittoa SDP:stä.
Sotaa seuraa rauha
Tuomiojan teoksen poliittista ydintä ovat vuodet 1944–48. Pekkalat lukeutuivat siihen kirjavaan ei-kommunistien joukkoon – SDP:n oppositiota, kuutosia ja muita – joka löysi paikkansa uudesta SKDL:stä. Lähtö SDP:stä sinetöityi puoluejohdon torjuessa Mauno Pekkalan esittämän vaaliliiton SKDL:n kanssa.
Mauno Pekkalan nousua pääministeriksi 1946 ohjasivat sattumukset. Kandidaattijonon hänniltä hän sai paikan J. K. Paasikiven jälkeen, vähän kuin jakojäännöksenä. Kun joku ei kelvannut venäläisille, joku taas ei muille puolueille…
Vastaleiri piti häntä laiskanpulleana ja vaarattomana, Hertta Kuusinenkin nimitteli häntä ”vilttitossuksi” ja ”jauhosäkiksi”, Eino-veljeä vain ”parantumattomaksi anglofiiliksi”.
Vuosina 1945–48 Eino Pekkala istui ensin opetus- ja sitten oikeusministerinä, samaten jäsenenä sotasyyllisyysoikeudessa. SKP:n johto sätti usein oikeusministerin junnaamista ”virkakoneiston puhdistamisessa”, ja Pekkala vetäytyi Suomen jäykän lainsäädännön taakse.
Pekkalan hallituksen teot
Riisuttuna vaaran vuodet -varjostaan Pekkalan hallituksen voi nähdä saattaneen voimaan nipun merkittäviä sosiaalisia lakeja, hyvinvointivaltiota ennakoivia elementtejä. Toteutuivat myös ulkopolitiikan kulmakivet, Pariisin rauhansopimus ja YYA-sopimus, vaikka pääministerin oma osuus prosesseissa oli usein horjuva. Hänen tarkempi suhteensa NKVD:n edustajiin jää avoimeksi, vaille sitovia näyttöjä.
Oma lukunsa on se, että Tuomioja esittää SKDL:n sisälle 1946 versoneen Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen vaiheet. Se oli vasemmistososialistien piskuinen poppoo, kenraalikunta ilman armeijoita, ja kuihtui pois 1950-luvulla. Spekuloida sopii, olisiko ryhmä elinvoimaisempana kyennyt itsenäistämään koko SKDL:ää SKP:n ja Neuvostoliiton vaikutuksen alta.
Biografia kokoaa yhteen kiintoisaa tietoa Pekkaloista, jotka jo ennen vuotta 1944 olivat toisiaan poliittisesti yllättävän lähellä. Tulee myös huomioiduksi heidän viehtymyksensä väkijuomiin ja etenkin ravintola Angleterren palveluihin. Einon kahden vaimon, Salmen ja Maryn, taustoista ja toiminnasta saamme turhankin pikkutarkkoja kuvauksia – lähinnä siksi, että Tuomioja on niitä setvinyt jo Hella Wuolijoki -tutkimuksiaan varten.
Kirjasta ei juurikaan heru muutoksia historian yleisnäkemyksiin – ennemminkin Tuomiojan omiin näkemyksiin. Kun hän oli aiemmin nähnyt Mauno Pekkalalle parhaaksi historian suoman armeliaan unohduksen, Tuomioja korottaa nyt arviotaan arvostavammaksi. Mauno olikin mainettaan parempi.
Sitähän historiantutkimus on: tulkintoja ja uusia tulkintoja.
Erkki Tuomioja: Eino ja Mauno Pekkala – sosialidemokratian ja kommunismin välissä. Siltala. 368 s.
uutiskirje 
