Kirjoittaessani tätä tekstiä, ovat Iso-Britannia, Ranska, Australia, Kanada, Malta, Portugali ja Belgia juuri tunnustaneet Palestiinan valtion. Tunnustukset ajoittuvat YK:n yleiskokousviikon alle, jossa vietetään tänä vuonna myös järjestön 80-vuotisjuhlavuotta, lievästi sanottuna apeissa tunnelmissa. Koko monenkeskinen järjestelmä on ennennäkemättömässä kriisissä, ja Yhdysvaltojen uusi hallinto on myös lisännyt YK:n taloudellisia vaikeuksia merkittävällä tavalla.
Tällä hetkellä Palestiinan ovat tunnustaneet 147 YK:n jäsenvaltiota, eli siis huomattava enemmistö maailman valtioista. Tanskan lisäksi olemme ainoa Pohjoismaa, joka ei ole vielä tunnustanut Palestiinaa. Ruotsi teki sen jo vuonna 2014 ja Norja yli vuosi sitten. Islanti puolestaan jo vuonna 2011.
Suomessa tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi pitkään Suomen tunnustavan Palestiinan valtion, kun aika on oikea. Nyt Stubb on kertonut avoimesti kannattavansa tunnustamista ja hyväksyvänsä esityksen, jos valtioneuvosto on sellaisen valmis hänelle antamaan. Myös ulkoministeri Elina Valtonen vaikuttaa suhtautuvan asiaan myönteisesti, vaikka hän ei sitä voi suoraan sanoakaan. Vaikka kokoomuksella on ulkopolitiikan värisuora, estävät perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit hallituksessa uskonnollisista syistä sekä aikamme kulttuurisotien hengessä Palestiinan tunnustamisen – vaikka pian ei ole enää Palestiinaa, mitä tunnustaa.
Kuten monet tutkijat ovat painottaneet, ei kysymys valtion tunnustamisesta ole vain symbolinen. Palestiinan hyväksyminen täysivaltaiseksi jäseneksi eri kansainvälisiin järjestöihin parantaa hyvin konkreettisesti palestiinalaishallinnon osallistumismahdollisuuksia ja tunnustukset lisäävät myös poliittista painetta Netanjahun hallinnon suuntaan. Siksi tunnustaminen on tärkeä ja kannatettava teko.
Samaan aikaan on äärimmäisen ongelmallista, että koko keskustelu nyt pyörii vain tunnustamisen ympärillä.
Sotarikosten ja ihmisoikeusrikkomusten lopettamisen, humanitaarisen avun perille pääsyn varmistamisen ja kestävän rauhan suhteen keskustelu on jo pitkään pyörinyt tunnustamisvaatimuksen ympärillä. On alkanut kuulostaa siltä, että jos vain päätämme tunnustaa Palestiinan valtion, olemme silloin tehneet kaikkemme. Tämä kertoo myös paljon näköalattomuudesta ja anteeksiantamattomasta toimettomuudesta, jolla länsimaiset johtajat ovat seuranneet sivusta palestiinalaisten kärsimystä vuosikymmenten ajan.
Yksikään tunnustaminen ei nimittäin vie tilannetta automaattisesti yhtään lähemmäksi kahden valtion ratkaisua. Israel on nykyisellään yksiselitteisesti sanoutunut irti palestiinalaisvaltion – ja sitä kautta myös kahden valtion mallin – muodostamisesta. Eikä yksikään tunnustaminen lisää taloudellista painetta Israelille lopettaa kansanmurha Gazassa. Jokainen valtio, joka sanoo olevansa tosissaan kahden valtion ratkaisun suhteen, on tunnustamisen lisäksi linjattava, miten konkreettisesti aikoo toimia tämän skenaarion realistisuuden lisäämiseksi ja miten aikoo toimia Gazan sotarikosten lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti.
Tähän mennessä Orpo on sanonut hallituksen tekevän kaikkensa Gazan tilanteen helpottamiseksi ja kansanmurhan päättämiseksi, vaikka todellisuudessa he eivät ole tehneet mitään. Tunnustettiin Palestiinan valtio tai ei, tarvitsemme sen lisäksi konkreettisia tekoja poliittisilta päättäjiltä niin Suomessa, Euroopan unionissa kuin kansainvälisestikin.
Tarvitsemme painostusta, joka todella edesauttaa Gazan kansanmurhan loppumista.
Annan seuraavaksi pari esimerkkiä.
Kysymystä Palestiinan tunnustamisesta ja kahden valtion ratkaisusta ei voi käsitellä ottamatta kantaa Israelin laittomaan miehityspolitiikkaan. Laittomat, jatkuvasti laajenevat siirtokunnat Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa merkitsevät modernin historian pisimpään jatkunutta laitonta miehitystä; niissä asuu nykyisten tietojen mukaan noin 700 000 siirtokuntalaista. Siis 700 000 ihmistä, joiden ei pitäisi oleilla lainkaan näillä alueilla kahden valtion ratkaisun mukaan. Siirtokuntalaiset kohdistavat myös systemaattista väkivaltaa ja alistamista palestiinalaista siviiliväestöä kohtaan. Monet kansainväliset suuryritykset, kuten Airbnb tai Wolt toimivat miehitetyillä alueilla myötävaikuttaen näin laittoman miehityksen normalisointiin ja legitimointiin.
Siirtokunnat ovat yksiselitteisesti kansainvälisen oikeuden vastaisia. Siksi Palestiinan tunnustamisesta ei voi uskottavasti keskustella, mikäli kysymystä siirtokuntien tulevaisuudesta tai palestiinalaisten pakolaisten paluuoikeuksista ei oteta vakavasti. Kansainvälinen tuomioistuin totesi vuosi sitten, että Israelin tulee lopettaa laiton miehitys, purkaa kaikki rakennetut siirtokunnat sekä palauttaa kaikki maa-alueet ja omaisuus, jonka se on anastanut itselleen vuoden 1967 jälkeen. Tuomioistuimen kannanotosta ei seurannut mitään reaktioita länsimailta.
Toinen kysymys on, miten EU-maat ovat valmiita käytännössä painostamaan Israelia. Yksi tällainen keino liittyy kauppapolitiikkaan, eli EU:n ja Israelin välisen assosiaatiosopimuksen jäädyttämiseen. Israelin suurimpana kauppakumppanina meillä olisi todella mahdollisuus käyttää taloudellista painostusta, johon tulisi kuulua myös esimerkiksi pääministeri Benjamin Netanjahulle määrättävät henkilökohtaiset pakotteet – aivan kuten Venäjän kohdalla on toimittu. Komissio on ehdottanut assosiaatiosopimuksen osittaista jäädyttämistä, ja tässä tilanteessa koko sopimus on aiheellista laittaa hyllylle. Tämän lisäksi pitää välittömästi lopettaa kaikki ase- ja puolustusmateriaalikauppa, jolla Israel sekä ylläpitää riippuvuuksia että rahoittaa omia sotarikoksiaan.
Kansanmurha Gazassa on jatkunut yli 700 päivää. Ainakin 60 000 on kuollut suorissa iskuissa, mutta uhrien määrä on todellisuudessa jopa kymmenkertainen, kun huomioidaan sairauksiin, nälkään ja rakennusten romahtamiseen kuolleet. Tilanne vain jatkuu.
Suomi ei ole tehnyt mitään, eikä Palestiinan valtion tunnustaminen yksin riitä – tarvitsemme todellisia tekoja, joilla voimme painostaa Israelin lopettamaan kansanmurhan Gazassa.
Li Andersson
Europarlamentaarikko