Pete hoippuu humalassa ja pilleripäissään uurnalehdon kupeeseen Espoon Niittykummussa, ja sammuu marjakuusen juurelle. Herättyään hän huomaa maanneensa tapetun naisen vieressä. Pete on niin sekaisin, ettei tiedä, onko hän syyllinen ja pakenee paikalta.
Alueelle juuri muuttanut Tuukka Halmeenkivi huomaa parvekkeeltaan oudosti käyttäytyvän miehen, jonka takissa näyttää olevan verta. Hän kuvaa miestä kännykkäkamerallaan. Juuri poliisiammattikorkeakouluun pyrkineellä nuorella miehellä on sellainen vaisto.
Outi Hongisto aloittaa kolmannen dekkarisarjansa kiitettävän suoraviivaisesti. Aiemmin häneltä on ilmestynyt loistava Veljet-trilogia ja rakennusalan epäkohtia ruotiva Hans ja Venla -ratkaisee, jossa myös oli kolme osaa. Se on asiasisällöltään erittäin kiinnostava sarja, mutta rikosromaaneina aika tasapaksu.
Hylätyissä lapsissa Pete saa apua kovapintaiselta lähihoitajasiskoltaan Katalta, jonka nykyinen kumppani on liivimies Late.
Kun tieto uurnalehdosta löydetystä kuolleesta naisesta leviää, Tuukka haaveilee selvittävänsä rikoksen. Apua hän saa autistiveljeltään Miikalta, joka osaa kaivaa tietoverkosta kaiken löydettävissä olevan ja myös sen, mitä tavallisen ihmisen ei sieltä pitäisi löytää.
Tuukan, Miikan ja Peten tarinan rinnalle Hylätyissä lapsissa kuvaan astuu traumaattisen menneisyyden omaava kiinteistövälittäjä Laura, jonka mökkireissu saa karmean päätöksen. Vai saako? Kokeeko hän asioita vain mielikuvituksessaan entisten asioiden takia?
Hongisto pitää mielenkiintoa yllä annostelemalla kumpaakin tarinalinjaa sopivan mittaisin luvuin, joissa tapahtumat etenevät koko ajan, mutta arvoituksellisuus säilyy: miten nämä henkilöt liittyvät yhteen? Ja keitä ovat hylätyt lapset? Eivät ainakaan Tuukka ja Miikka, koska heidän vanhempansa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa.
Kuvio selkiintyy takaumien kautta ja osoittautuukin todella yllätykselliseksi. Niin yllätykselliseksi, että tätä enempää juonta ei enää voi kuvata. Hongisto yhdistää seitsemännen dekkarinsa tarinalinjat ammattinaisen varmuudella.
Rikos, rikokset, ratkaistaan nokkeluudella ja Miikan velhomaisella tietoteknisellä osaamisella. Normaalisti en pidä rikosromaaneista, joissa amatööri ratkaisee murhan, mutta Tuukan ja Miikan kombinaatio ylittää kyllä riman kirkkaasti.
Ikävä vaan, että Hylätyt lapset on vähän vaisu tapaus. Monia jännitysromaaneja kuvaillaan sanalla korkeaoktaaninen. Hylätyt lapset on enempi matalaoktaaninen. Se kulkee kahdeksaakymppiä moottoritiellä ilman nousuja ja laskuja, ja myös ilman pulssia nostattavia huippukohtia. Sama tahti jatkuu loppuhuipennuksessakin.
Terävyys puuttuu, vaikka teoksen käännekohta onnistuukin yllättämään. Henkilöt ovat särmättömiä, etenkin partiopoikamaisen rehti Tuukka. Eikä Miikankaan autismi käytännössä juuri käy tekstistä ilmi, ellei Hongisto kertoisi siitä. Hyvät ovat erityisen hyviä ja kaidalta tieltä eksynyt niin äkkivalmis muutokseen, että pienin muutoksin Hylätyt lapset voisi olla opettavainen kristillinen kirja.
Rauhallisista arvoitusdekkareista pitäville Hylätyt lapset on varmasti oivaa luettavaa, mutta särmää arvostavat jäävät vaille tarttumapintaa.
Outi Hongisto: Hylätyt lapset. 311 sivua, Docendo 2026.
uutiskirje 
