Toinen näytös. Keskellä lavaa pyörii krominharmaa laitospesukone. Se puhdistaa häpeän vuodevaatteista, jotka Édouard siihen heitti.
Lilla Teaternin Våldets historia on näyttämösovitus ranskalaisen Édouard Louis’n autofiktiivisistä romaaneista Ei enää Eddy (alkuteos 2014) ja Väkivallan historia (2016). Louis’n teoksia nähdään nyt ensimmäistä kertaa suomalaisella näyttämöllä, mutta niitä on luettu jo vuosia.
Louis’n romaanit mielletään yhteiskuntaluokan ja luokkasiirtymän kuvauksiksi. Erityisesti Ei enää Eddy ja siitä jatkava Muutos: metodi (2021) käsittelevät Eddyn, sittemmin Édouardin, pakoa pohjoisranskalaisesta kotikylästä ja päämäärätietoista hakeutumista toiseen luokkaan ja maisemaan, Pariisiin. Louis on koulutukseltaan sosiologi, ja kuvaa luokkaeroja intersektionaalisesti: tilanteet risteävät ja samalla lävistävät ihmisiä konkreettisesti.
Ei enää Eddyssä lika kytkeytyy statukseen. Sen hallinta on keino erottautua niistä pahnanpohjimmaisista, joilta puuttuu elämänhallintakin. Eddyn äiti toteaa, että hänen lastensa vaatteet sentään tuoksuvat pesuaineelle. Lika on häpeää ja häpeän välttäminen olennaista. Mutta vaikeaa se on, jos ihminen itse luokitellaan tahraksi.
Henkilö kasvaa uudeksi
sekä kirjoissa että näyttämöllä
Heillä on keltaiset huomioliivit, mustat t-paidat ja harmaameleeratut college-housut. Yksi ruiskaisee metaforista sylkeä toisen päälle, ja kysyy onko se jonkun jätkän spermaa. Aine kuivuu Eddyn vaatteisiin, hän tahriintuu jatkuvasti, aivan kuten seinä hänen takanaan. Henkilöt kirjoittavat siihen: pojat ei tanssi, haluutteko nähdä kun homo juoksee.
Ei enää Eddy kuvaa homoseksuaalisen pojan kasvua ilmapiirissä, joka uhkuu perinteistä miehen mallia. Feminiininen poika kokee sekä koulussa että kotona fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Romaanin sovitus muodostaa Lilla Teaternin Våldets historian ensimmäisen näytöksen.
Toinen näytös on sovitus romaanista Väkivallan historia. Se kuvaa yksityiskohtaisesti satunnaista tapaamista ja sen seurauksia: raiskausta ja viranomaisille ilmoittamisesta käynnistyvää byrokraattista mankelia, joka tuottaa ihmisestä uhrin yhä uudelleen ja uudelleen.
Dramaturgi Rasmus Arikka kertoo kirjoittaneensa Våldets historian kahteen näytökseen kaksi eri päähenkilöä, Eddyn ja Édouardin. Hahmot ovat, kuten Louis’n romaaneissa, eri elämäntilanteissa, ja siksi näytöksetkin eroavat tyylillisesti toisistaan. Eddynä nähdään Patrik Kumpulainen, Édouardina Andreas Kvisgaard.
Näyttelijöiden vaihtaminen oli ohjaaja Jakob Höglundin ratkaisu. Ykkösnäytöksen Kvisgaardin näyttelemä stereotyyppinen koulukiusaaja, kaapissa oleva homoseksuaali, muuntuu herkkäpiirteiseksi Édouardiksi, Kumpulaisen Eddy puolestaan statistiksi, Édouardin siskon Claran (Maria Lura Skrudland) hiljaiseksi mieheksi.
– Toisessa näytöksessä Eddyn tarina on päättynyt. Näyttelijöiden vaihtaminen on konkreettinen tapa leikitellä ajatuksella, että itsensä voi vaihtaa. Kaikkea mennyttä ei tarvitse kantaa mukana, Arikka toteaa.
Luokka on jatkuvassa liikkeessä Louisin romaaneissa. Sillä on voima murskata ja vaalia ihmisiä, laskea ja nostaa heitä, mutta luokkaa voi silti elää monella tavalla. Luokka on ruumiin asia – kuten sekin, saavatko pojat tanssia.
Keveyden ja kipeyden
tasapainottelua
Väkivalta eri muodoissa toistuu sekä Ei enää Eddyssä että Väkivallan historiassa. Teosten paikat ja ajat ovat erilaiset: Ei enää Eddy sijoittuu 2000-luvun alun pohjoisranskalaiseen maalaiskylään, Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Väkivallan historia tarkentaa muutamaan tuntiin jouluyönä Pariisissa, Édouardin ja Redan (Salomon Z. Patrick) kohtaamiseen.
Eddyn lapsuudessa ja nuoruudessa kokema väkivalta latautuu asenteisiin ja niiden ilmaisemiseen. Se ilmenee esimerkiksi isän (Pia Runnakko) sanoissa, että poikien pitää pelata jalkapalloa, ei tanssia.
Silti Eddyn haaveena on tanssia. Lopulta hän pääsee opiskelemaan taidelukioon, pois kotikylän raskaasta ilmapiiristä. Näytös päättyy Eddyn vapautuneeseen tanssiin teatterisavussa.
Ohjauksen sävy ensimmäisessä näytöksessä on keveämpi ja leikkisämpi kuin romaanin. Arikkakin kertookin etsineensä huumoria Louis’n tekstistä.
– Huumori on läsnä ihmisten elämässä luokasta ja elämäntilanteesta riippumatta, Arikka toteaa.
Näennäisestä keveydestä huolimatta etenkin isässä ruumiillistuu uhka, kiroilu, tiuskiminen, pilkka; pintajännitteen alla huljuu tsunami. Isä kokee pettymyksiä Eddyn vuoksi, jolle hän on kuitenkin antanut ”äijän” nimen.
On kaikkein häpeällisintä, ettei mies ole sellainen kuin hänen pitäisi olla.
– Henkisen pahoinpitelyn kytkeytyminen häpeään kertoo homofobiasta, Arikka sanoo.
Tästä avautuu kenties näytelmäsovituksen kipein elementti. Miesten, ja etenkin homomiesten, kohtaama seksuaalinen väkivalta on Arikan mukaan vaiettu asia.
– Homosuhteissa moni joutuu väkivallan uhriksi, eikä siitä oikein pystytä puhumaan.
Itsevarmasti kertomuksensa haltuun ottanut Eddy on toisessa näytöksessä Édouard, esikoiskirjailija. Hän kohtaa yöllä kotiin kulkiessaan Redan, jonka kanssa päätyy asunnolleen harrastamaan seksiä. Kohtaamisessa säteilee ilo ja halu, kunnes Édouard löytää tablettinsa Redan takin taskusta.
Arikka kertoo halunneensa kuvata myös hahmojen keskinäistä lämpöä ja ihastumista.
– Koin arvokkaaksi, että näyttämöllä nähdään ihanaa ja helppoa kahden miehen välistä seksiä. Sitten tulee käänne, jonka jälkeen kaikesta tulee hirvittävää väkivaltaa.
Väkivallan historiassa, ja Våldets historiassa, henkilöiden jaettu nautinto ja ilo jäävät voimakkaasti mieleen, ja niiden kanssa ristiriitaan asettuu suorasukaisesti kuvattu seksuaalinen väkivalta.
Ristiriita on tärkeä: stereotyyppinen tapa kuvata raiskausta ja raiskaajaa on moralistinen. Se synnyttää asetelman, jossa uhrin olisi pitänyt tunnistaa väkivallan mahdollisuus ja poistua tilanteesta.
Louis kuvaakin, kuinka uhriasema kertautuu, kun raiskattu hakee apua vammoihinsa ja tekee rikosilmoituksen. AIDS-estolääkityksen saaminen ja poliisitutkinta ovat nöyryyttäviä kokemuksia.
Näyttämöllä murretaan
teatterin konventioita
Romaanissa Väkivallan historia uupunut Édouard on matkustanut sisarensa Claran luo. Clara kertoo seinän takana tilanteesta vaiteliaalle aviomiehelleen, josta Édouard näkee pelkät jalat.
Claran mies on romaanissa kerrontakuvion mahdollistava kuuntelija: minäkertoja Édouard kuuntelee ja kommentoi sisarensa tarinaa raiskauksesta. Ratkaisu on hyvin kirjallinen, ja yllättäen se toisintuu näyttämöllä.
Arikan mukaan toinen näytös valaisee maskuliinisuutta eri näkökulmasta kuin ykkösnäytös ”kovan äijän” malleineen.
– Teatterin konventioissa valkoinen heteromies on totuttu näkemään päähenkilönä. Nyt hänet laitetaan vain istumaan sohvalle. Se on ele.
Esityksen loppuvaiheessa Clara nousee miestään vastaan ja ilkkuu tälle. Oletettavaa olisi, että mies löisi Claraa, asettaisi naisen paikalleen, mutta hän vetäytyykin tunnekuohussaan taka-alalle.
Arikan mukaan on tärkeää näyttää, että asiat voivat muuttua kotikylässäkin. Vaikka miehen malli on kapea, on mahdollisuus myös miehisyyden variaatioihin.
– Kaikki ei ole silkkaa köyhyyttä ja kurjuutta, jossa miehet vain hakkaavat vaimojaan. Eihän kaikki ole pelkkää väkivaltaa Louis’n kirjoissakaan.
Luokka ja seksuaalisuus
jännitteisinä kenttinä
Täsmällisyys tuntui aseelta, sanoo yhdysvaltalaiskirjailija Maggie Nelson kirjoittaessaan tätinsä murhasta. Vaikuttaa siltä, että Louis seuraa kirjoittajana samantyyppistä ohjenuoraa. Ei enää Eddyn ja Väkivallan historian vahvuus on juuri niiden täsmällisyys. Ne kiinnittyvät jatkuvasti tilannetta määritteleviin voimiin eli olosuhteisiin, impulsseihin, hetkeen.
Esimerkiksi rasismi on Édouardille sellainen valkoista alaluokkaa leimaava piirre, josta hän haluaa irtautua. Raiskauksen seurauksena hän kuitenkin menettää otteensa:
”Minusta oli tullut rasisti – – ruumiiseeni oli asettunut toinen henkilö; hän ajatteli puolestani, puhui puolestani, vapisi puolestani, pelkäsi puolestani, iskosti minuun omat pelkonsa. – – Bussissa ja metrossa painoin katseeni, jos lähelleni tuli musta mies tai arabi- tai ehkä kabyylimies – – Minulla oli kaksinkertainen trauma: pelko yleensä ja oma pelkoni.”
Homoseksuaalisuus hahmottuu usein identiteettikysymyksenä taiteessa ja populaarikulttuurissa. Arikan mielestä on inspiroivaa, että Louis suhtautuu siihen ruumiillisena kokemuksena.
– Hän uskaltaa kuvata homoseksuaalisuutta niin, ettei se ole vain kuva vaan siihen liittyy ruumis, eritteet ja halu, sanoo Arikka.
Sama pätee Louis’n tapaan kuvata luokkaa. Ihmisen asema yhteiskunnassa, ruumiina, suhteessa luokkaa merkitseviin yksityiskohtiin, on liikkeessä ja jännitteinen. Luokka on sosiaalinen kenttä, jonka ruumiita muovaavat ja vahingoittavat niin köyhyys kuin väkivaltakin – samoin kuin niitä hoivaavat vauraus ja turvallisuus.
Pesukone pysähtyy. Édouard avaa luukun ja nostaa märän lakanan koneesta. Hän pitelee sitä sylissään ja märkä läiskä leviää hänen paidallaan.
Teostiedot:
Våldets historia. Kantaesitys 15.11.2025 Lilla Teaternissa. Dramatisoinut Rasmus Arikka, käännös suomesta Kasimir Koski, ohjaus ja koreografia Jakob Höglund.
Édouard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014, suom. 2019), Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016, suom. 2020), Muutos: metodi (Changer: méthode, 2021, suom. 2023). Suom. Lotta Toivanen. Tammi.
Maggie Nelson: Jane – eräs murha / Punaiset osat (Jane. A Murder, 2005 ja Red Parts – Autobiography of a Trial, 2007. suom. 2020). Suom. Kaijamari Sivill. S&S.
uutiskirje 
