Työn tekemisen kustannuksia on siirretty yhä enemmän työntekijälle, mutta verojärjestelmä ei ole seurannut perässä. Työntekijöiden tulonhankkimiskustannusten verovähennysoikeus on palautettava yhteismitallisena työnantajien vähennysoikeuden kanssa.
On perusteltua vaatia, että seuraava hallitus esittää eduskunnalle työntekijöiden tulonhankkimiskustannusten verovähennysoikeuden palauttamista. Sen tulee olla yhdenmukainen ja tasa-arvoinen suhteessa työnantajien verovähennysoikeuteen.
Kyse ei ole yksittäisestä veroedusta tai eturyhmäpolitiikasta vaan verojärjestelmän peruslogiikasta: verotetaanko työn tekemistä brutto- vai nettoperiaatteella ja kohdellaanko työn osapuolia tässä suhteessa yhdenvertaisesti.
Työnantajien kohdalla vastaus on selvä. Yritystoiminnassa tulonhankkimiskustannusten vähennyskelpoisuus on itsestäänselvyys. Toimitilat, asiantuntijapalvelut, organisaatiomuutokset, tehostamishankkeet ja oikeudenkäyntikulut tunnistetaan osaksi tulonmuodostusta, vaikka yhteys tuloon olisi välillinen. Yritystoimintaa ei voi harjoittaa ilman kustannuksia eikä sitä voi verottaa bruttoperiaatteella.
Työntekijän kohdalla sama periaate on viime vuosina murtunut. Työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen vähennysoikeus poistettiin kokonaan, työhuonevähennystä on heikennetty ja työssäkäynnin matkakuluja on rajattu omavastuilla, ylärajoilla ja kaavamaisilla oletuksilla, jotka eivät vastaa todellisia kustannuksia.
Ratkaisua on kutsuttu tasapuoliseksi, mutta todellisuudessa se ei sitä ole. Työnantajalla on edelleen useita tapoja vähentää tulonhankintaan liittyviä kuluja. Työntekijältä sen sijaan vietiin ainoa yhteinen väline, eikä tilalle tullut mitään.
Työmarkkinajärjestön jäsenmaksu ei ole harrastusmeno eikä poliittinen lahjoitus, vaan monelle työntekijälle ainoa realistinen keino oikeudelliseen suojaan, työehtojen kehittämiseen ja ansiotason turvaamiseen tilanteessa, jossa yksittäisen työntekijän neuvotteluvoima on rajallinen. Kun tämä kustannus tehdään vähennyskelvottomaksi, työntekijän tulonhankintaa verotetaan yhä selvemmin bruttoperiaatteella samalla kun työnantaja pysyy nettoperiaatteessa.
Samaan aikaan työn tekemisen kustannuksia on siirretty yhä enemmän työntekijälle työn organisoinnin muutoksen myötä. Etä- ja hybridityö ovat pysyvä osa työelämää, ja monilla työpaikoilla ei ole työpisteitä kaikille. Työntekijä vastaa kotona työtilasta ja sen kustannuksista samalla kun työnantaja pienentää toimitilojaan ja vähentää omat kulunsa. Sama epätasa-arvo näkyy myös työssäkäynnin matkakuluissa: työntekijän oman auton käyttöä rajoitetaan verotuksessa omavastuilla ja ylärajoilla, jotka eivät seuraa todellisia kustannuksia. Monelle pitkät työmatkat eivät ole valinta vaan edellytys työn vastaanottamiselle. Yritystoiminnassa sama auto on itsestään selvä tulonhankkimisväline ilman vastaavia rajoja.
Kun nämä ratkaisut asetetaan vierekkäin, ne muodostavat selkeän linjan. Työntekijän tulonhankkimiskustannukset tehdään verotuksessa näkymättömiksi samaan aikaan, kun työn tekemisen kustannuksia siirretään yhä enemmän työntekijälle.
Seuraavan hallituksen on korjattava tämä linja. Kyse ei ole erityiseduista, vaan verotuksen yhdenvertaisuudesta työn murroksessa.
Työn murros ei saa tarkoittaa sitä, että lasku jää yksin työntekijälle.
Jari Myllykoski
uutiskirje 
