Sanat jotka säilyvät 17
Kirjailija-näyttelijä-ohjaaja Pirkko Saision (s. 1949) kirjallinen tuotanto on laaja: näytelmiä, romaaneja, novelleja, elokuvakäsikirjoituksia, jopa balettilibretto.
Ydinteemana monissa Saision teksteissä on yksinäisyys ja erilaisuus. Saisio on kertonut tämän juontuvan varhaislapsuudesta marxilaisessa työläiskodissa kylmän sodan aikana. Kukaan ympäristössä ei tunnustanut olevansa kommunisti.
Myöhemmin homoseksuaalisuus erotti Saision ympärillä olevista ihmisistä. Kun hänet sitten, neljän ehdokkuuden jälkeen, palkittiin Punaisesta erokirjasta Finlandialla vuonna 2003, hän piti puheen, joka liikutti (minua) enemmän kuin yksikään Saision romaaneista.
Punaista erokirjaa, niin kuin koko fiktiivistä omaelämäkerrallista trilogiaa ei olisi lainkaan olemassa, ellei minun olisi ollut mahdollista elää sitä elämää, minkä olen elänyt. Olen elänyt ajan, jolloin samaa sukupuolta olevan ihmisen rakastaminen on ollut kriminalisoitu, siis rikos, ja ajan, jolloin se on katsottu sairaudeksi, synnistä tietysti puhumattakaan.
Usko omaan identiteettiin ja omiin ihmisoikeuksiin ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman niitä käsittämättömän rohkeita ja kapinallisia nuoria ihmisiä, jotka olivat ja ovat ystäviäni ja jotka sittemmin perustivat yhdistyksen nimeltä Seksuaalinen tasavertaisuus ry, Seta.
Seta voi kirjata saavutuksikseen monia konkreettisiin ihmisoikeuksiin liittyviä vaikutuksiaan, kuten homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin poistamisen, sairausluokituksesta luopumisen, parisuhdelain ja niin edelleen. Mutta kirjailijana minulle Setan merkitys on ollut vielä suurempi. Seta on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi, vapaampi, kaikki arvoja, joissa myös kirjallisuus voi hyvin.
Kiitokseksi siitä tuesta, jota olen Setalta ja Setan jäseniltä saanut ja jota ilman minusta ei olisi koskaan kirjailijaa tullut, haluan ojentaa tämän palkintoshekin Setalle, joka niin paljon kuin se on saavuttanutkin, ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä päämääräänsä, jonka se perustamisensa aikoihin eräänä 70-luvun yönä eräässä Nervanderinkadun yksiössä itselleen asetti: tehdä itsensä nopeasti tarpeettomaksi.
Tässä kohti minä itkin vuolaasti. Ylpeydestä, liikutuksesta ja siitä pakahduttavasta tunteesta, joka täyttää mielen, kun kokee maailman liikahtavan parempaan suuntaan.
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 30.4.2009
uutiskirje 