Muistoissani 1980-luvulta Delhin hotelleissa pyöri ranskalaisia narkkareita ja köyhyyden pyhyydestä puhuvia guruja. Saapuessani sinne tämän vuoden maaliskuussa kohtasin heti hotellini terassilla ryhmän intialaisia nuoria, jotka kertoivat revontuliretkistään Inariin. Pian keskustelu eteni heidän vaurastumiseensa netin kautta levitettävillä edullisilla syöpälääkkeillä ja nivusrasvoilla. Puhuimme muistakin keinoista, joilla Intia on kohtalaisen onnistuneesti pyrkinyt lääketuotannon aallonharjalle.
Köyhyys ja eriarvoisuus ovat vieläkin näkyvästi esillä suurkaupungin lehmiä vilisevillä takakujilla, mutta osalla intialaisista menee mainiosti.
Intia on monenlaisessa nosteessa. Siitä tuli pari vuotta sitten maailman väkiluvultaan suurin valtio. Sellaisena se myös todennäköisesti säilyy koko tämän vuosisadan, vieläpä aiempaa ylivoimaisemmin. Vuosisadan kuluessa ihmiskunta saattaa hyvinkin aloittaa laajenemisen avaruuteen, ja siinäkin touhussa Intia pyrkii olemaan vahvasti mukana.
Vuoden 2026 tammikuussa Euroopan unioni ja Intia pääsivät sopuun pitkään hierotusta kauppasopimuksesta. Intian muutoinkin lisääntyneen houkuttelevuuden lisäksi sitä joudutti eurooppalaisten tarve löytää uusia kumppanuuksia, kun luottamus Yhdysvaltoihin on rakoillut.
”Te innovoitte, me skaalaamme”
Kutsun sain tällä kertaa Intian ulkoministeriön ja yksityisen ORF-tutkimuskeskuksen järjestämältä Raisina Dialogue -tapahtumalta. Sitä on markkinoitu eräänlaisena Aasian München-konferenssina, joskus myös Intian Davosina. Toisaalta sitä voi myös pitää pääministeri Narendra Modin henkilöbrändiä pönkittävänä alustana.
Muodollinen roolini oli tekoälyn sotilaskäytön valvontaa käsittelevän kansainvälisen tutkijaopiskelijoiden ryhmän akateemisena neuvonantajana. Intia pyrkiikin profiloitumaan myös tekoälyn suurvaltana. Siellä oli juuri ollut suuri tekoälytapahtuma. Kunniavieraisiin kuuluivat Emmanuel Macron, Lula da Silva ja Petteri Orpo.
Hiukan ennen matkaani selvisi, että Raisina-dialogin pääpuhujana olisi Alexander Stubb. Kyse oli samalla Suomen presidentin ensimmäisestä valtiovierailusta Intiaan 2000-luvulla.
Globaalin etelän päätösvallan lisäämisestä koko presidenttikautensa ajan puhunut Stubb hurmasi isäntiä korostamalla, että Intialle kuuluisi pysyvä paikka YK:n turvallisuusneuvostossa. Hersyvimmät naurut keräsi Stubbin teatraalinen toteamus pitkästä tapaamisestaan pääministeri Modin kanssa:
– Suomi ja Intia, yhdessä me edustamme noin viidesosaa maapallon asukkaista.
Vuonna 1947 Britanniasta itsenäistynyt Intia oli valtiollisen dekolonisaation edelläkävijä Aasiassa.
Seurasin Raisinassa keskusteluja, joissa Intian nykyisen oikeistohallituksen tärkeimmät ministerit pohtivat maansa uudenlaista itsevarmuutta.
– Te innovoitte, me skaalaamme, kuului kauppa- ja teollisuusministeri Piyush Goyalin viesti globaalille pohjoiselle.
Ajatuksena oli, että Intian valtavien kotimarkkinoiden lisäksi ulkomaiset yritykset voisivat valmistaa siellä tuotteita myös esimerkiksi Afrikassa tai intialaisten yleensä Länsi-Aasiaksi kutsumassa Lähi-idässä kaupattavaksi.
Goyal kritisoi edeltäviä hallituksia siitä, että ne olivat pyrkineet liittoutumaan liiaksi globaalin etelän maiden kanssa. Hän käytti esimerkkinä aiemmista virhearvioista Intian strategista kumppanuutta Kaakkois-Aasian ASEAN-ryhmän kanssa. Indonesian, Malesian, Filippiinien, Singaporen ja Thaimaan vuonna 1967 perustama ASEAN oli vielä joitakin vuosia sitten Intialle portti Aasiaan – nyt se on vain yksi ovi muiden joukossa.
Goyalin mukaan Intia oli liian samanlainen muiden Aasian maiden kanssa. Siksi olisi järkevämpää panostaa kauppasuhteisiin rikkaiden maiden kanssa. Tässä vaiheessa aloin muistella sitä, kun 1980-luvulla saavuin kuukausien Intian-kiertelyltä Thaimaan pääkaupunkiin Bangkokiin. Thaimaan pääkaupungin neonhehkuinen modernius tuntui kuin eri planeetalta verrattuna Intiaan. Monilta osin koin Bangkokin olevan lähempänä Eurooppaa kuin Intiaa. Erot nykyisin globaaliksi eteläksi kutsutun alueen sisällä olivat silloinkin suuria.
Maailmanpoliittisesti sitoutumaton
Vuonna 1947 Britanniasta itsenäistynyt Intia oli valtiollisen dekolonisaation edelläkävijä Aasiassa. Sen ensimmäisen johtajan Jawaharlal Nehrun mukaan nimettyyn nehrulaiseen ideologiaan kuului kolmasmaailmalaisuus, jonka puitteissa tuettiin muidenkin itsenäistymistä ja luotiin kahden suurvaltablokin rinnalle etelän yhteisrintamaa. Indonesian Bandungissa vuonna 1955 pidetyssä tapaamisessa maailmanpolitiikan toimijaksi nousi Sitoutumattomien maiden liike. Intian sitoutumattomuuden vivahteisiin kuului läheinen suhde Neuvostoliiton kanssa.
Nehrun ja myöhemmin hänen perheensä johtama kongressipuolue käytti pieniä taukoja lukuun ottamatta vuosikymmenten ajan hallitusvaltaa Intiassa. Kongressipuoluetta on hankalaa lokeroida aatteellisesti. Vuodesta 2014 lähtien vallassa on ollut Narenda Modin johtama melko selkeästi oikeistolainen Intian kansanpuolue eli BJP (Bhāratīya Janatā Pārṭī), mikä on asemoinut oppositioon jumittunutta kongressipuoluetta piirun verran aiempaa vasemmistolaisemmaksi.
Toisaalta monet näkevät oikeistolaisen talouspolitiikan käynnistyneen jo kongressipuolueen valtakaudella vuonna 1991. Muutoksen laukaisseen talouskriisin yhtenä taustalla oli Suomessakin koettu neuvostokaupan takkuilu. Lisäksi vaikutti myös silloisen Irakin sodan aiheuttama öljyn hinnan pompahtelu. Muistot siitä nousevat Intiassa nytkin usein esiin.
Vaikka nykyhallitus mielellään kritisoi monia edeltäjiensä tekoja, maailmanpoliittinen sitoutumattomuus on yhä läsnä. Tosin uusin termein, joista strateginen autonomia tuli Raisinan keskusteluissakin usein vastaan. Globaali etelä vilahtelee ajoittain Intian johtajien puheissa, kolmas maailma sitäkin vähemmän. Suhde Venäjään on edelleen ystävällinen, vaikka välit Yhdysvaltoihin ovat lähentyneet. Yhdysvalloille Intia on tärkeämpi Kiina-pelissä kuin Venäjä-pelissä, minkä vuoksi Yhdysvallat on Trumpin poukkoiluista huolimatta suhtautunut Intian Venäjä-suhteeseen kohtalaisen ymmärtävästi.
Suomen vientivalvontapiireille yksi Intia-yhteistyön lisäämisen kysymys on se, voisiko suomalaista teknologiaa päätyä Intian kautta Venäjän käsiin. Olen kysellyt asiasta intialaisilta päättäjiltä, ja tyypillinen vastaus on ollut, että eihän Yhdysvallatkaan välitä siitä, eikä teidän eurooppalaistenkaan tulisi. Vastaus kuvastaa uudenlaista itsevarmuutta. Intia kertoo toimivansa Venäjä-suhteissaan strategisen autonomiansa mukaisesti eikä anna muiden rajoittaa sitä.
Ehkäpä Intiaa voisi kutsua maailmantalouden periferian ja semiperiferian sekoitukseksi, johon on tarttunut suurvaltatoiveita. Onhan se samalla osa globaalia etelää ja myös BRICS-ryhmän perustajajäsen. Vaikka BRICSiä pidetään joskus eräänlaisena globaalin etelän rautanyrkkinä, Intian ja Kiinan väliset jännitteet nakertavat sen yhtenäisyyttä.
Nyt tosin sain vaikutelman, että intialaiset juttukumppanini suhtautuivat Kiinaan hitusen lämpimämmin kuin edellisellä vierailullani hiukan yli vuosi aiemmin. Maiden välillä on viime vuosina ollut rajakahakoita, ja rajaliikenne on tyrehtynyt. Kun lounastin Intian maarajoista vastaavan viraston pääjohtajan Jayant Singhin kanssa, hän kertoi aikovansa avata maarajan Kiinaan ensi kesään mennessä.
Epäluuloja muslimeja kohtaan
Intian nykyhallituksen ideologiassa on myös ripaus kulttuuriselle dekolonisaatiolle ominaista myyttisen muinaisuuden korostamista. Nykyhallitus kutsuukin Intiaa usein nimellä Bharat.
Intiaa tarkoittavan Bharat-termin aiempaa laajempi käyttö viittaa ensisijaisesti hindulais-sivilisatoriseen jatkuvuuteen. Kun kongressipuolue korosti sekularismia ja eri uskontojen tasavertaisuutta, nykyhallituksen piirissä on monenlaisia hindunationalisteja. Se tulee esiin epäluulona ja kriitikoiden mukaan myös väkivaltana Intian suurta muslimivähemmistöä kohtaan.
Jännitteet näkyvät myös siinä, kun hindunationalistit puhuvat muslimimiesten tavoista vietellä hindunaisia. Ilmiötä kutsutaan usein rakkausjihadiksi, hiukan samaan tapaan kuin Suomessa puhuttiin aikoinaan vasemmistoradikaalien harjoittamasta pöksylähetyksestä tai joskus vielä tänäänkin siitä, kuinka ”ne vievät meidän naiset”. Osa hindunationalisteista pitää muslimeita eräänlaisina maahantunkeutujina, vaikka aiempien muslimivallanpitäjien saapumisesta maahan on kulunut jo vuosisatoja. Toistuvat sodat Pakistanin kanssa ruokkivat epäluuloja muslimeja kohtaan myös Intian sisällä.
Pääministeri Modi itse oli pitkään Intian suurimman kansalaisjärjestön Rashtriya Swayamsevak Sanghin (RSS) aktivisti. Vuonna 1925 perustettu RSS on ollut kiivaiden kiistojen kohteena. Yksi niistä liittyy Intian vapaustaistelun kuuluisimman johtajan Mahatma Gandhin murhaan vuonna 1948. RSS vastusti Gandhin tapaa korostaa muslimien kuulumista osaksi Intiaa. Murhaaja Nathuram Godse oli aiemmin RSS:n jäsen, mutta tuomioistuimet eivät löytäneet näyttöä siitä, että RSS olisi organisaationa tilannut murhan. Joka tapauksessa hän toimi ideologisessa ympäristössä, johon RSS oli keskeisesti vaikuttanut.
Oman taustaryhmänsä taustasta huolimatta Modi vie Stubbin kaltaisia vieraita kunniakäynnille Gandhin haudalle. Nykyhallitus käyttää joskus myös termejä, joita osa gandhilaisista käyttää. Esimerkkinä on Vasudhaiva Kutumbakam, sanskriitinkielinen ajatus koko maailman muodostamasta yhdestä perheestä. Termi liitetään usein kosmopoliittiseen humanismiin ja myös gandhilaisen perinteen sosialistisiin haaroihin. Nykyhallituksen käytössä se saa kuitenkin usein kaksijakoisen merkityksen. Yhtäältä se viestii kosmopoliittista vieraanvaraisuutta, joka sopii myös ulkomaisten sijoittajien houkuttelemiseen. Toisaalta se esitetään osana hindunationalistien ikiaikaista moraalista perintöä, jonka nimissä vieroksutaan uskonnollisia vähemmistöjä.
Kohtasin hindunationalismin vuosia sitten myös Twitterissä, kun kerroin 1980-luvun vapaaehtoistyöstäni Äiti Teresan talossa Kalkutassa. Tehtävänäni oli ollut pestä kadulta kuolemaan saapuneita köyhiä, joiden toivottiin löytävän Kristuksen sanoman juuri ennen kuolemaansa. Mainitsin suhtautumiseni Äiti Teresaan muuttuneen, kun kristillisen lähimmäisenrakkauden taustalla ollut tiukan konservatiivinen ideologia nousi esiin. Sain paljon palautetta Twitterin hindunationalisteilta, jotka levittivät kommenttiani osoituksena siitä, miten kolonialistisesti vieraat uskonnot toimivat.
Intian erillishakaristi
Intiassa on valtavasti teknologista osaamista, vaikka globaalien tuotantoketjujen arvokkaimmat innovaatiot tehdäänkin vielä paljolti muualla. Ulkomaiset yritykset eivät löydä Intiasta enää yhtä halpaa työvoimaa kuin aiemmin. Intian uusi keskiluokka haluaa saada palkkaa, jolla voi ostaa suosiotaan lisännyttä single malt -viskiä tai uusimman iPhonen. Intia onkin Applen nopeimmin kasvava markkina, vaikka vimpainten hinnat ovat siellä kalliimpia kuin Euroopassa.
Intian voimistuminen näkyy myös intialaisten siirtolaisten aiempaa näkyvämpänä läsnäolona maailmalla. Intialaiset eivät ole vain työvoimaa vaan myös globaalin kapitalismin johtajia – jopa sen symbolisia kasvoja. Esimerkiksi Googlen, Microsoftin ja IBM:n toimitusjohtajat ovat intialaistaustaisia.
Suomessa intialaisia löytyy esimerkiksi Espoon teknologiayrityksistä. Stubbin seurueessa olikin ainoana kaupunginjohtajana mukana Espoon Kai Mykkänen. Hän kertoi iltapalan äärellä kaupunkiinsa nousevan pian uuden krikettikentän.
Intialaisten kulttuurinen vaikutus näkyy maailmalla kriketin lisäksi myös hakaristikeskusteluissa. Kun vaurastuneiden intialaisperheiden nuoriso hakeutuu opiskelemaan ulkomaisiin yliopistoihin, osa saattaa raapustaa perinteisen onnenmerkkinsä swastikan eli intialaisen hakaristin opiskelijakämppäänsä. Syntyneet hämmennykset ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että eri maissa yleistyneissä hakaristin kieltävissä lakihankkeissa on aiempaa enemmän mukana maininta sen sallimisesta uskonnollisissa yhteyksissä.
Pääministeri Modin taustaryhmää RSS:ää onkin joskus kutsuttu ”swastikan sotureiksi”. Koska RSS luokitellaan joskus myös hindufasistiseksi, keskustelun virittäminen symbolin poliittisesta käytöstä nyky-Intiassa kohtaa toisinaan torjuvan reaktion. Tokihan Intialla on Suomea painavampia syitä pitää omaa symboliaan erillishakaristinä. ”Meidän pyhä swastikamme on aivan eri asia kuin teidän eurooppalaisten kristillisestä symbologiasta periytynyt hakaristi, jonka merkitykset te olette itse pilanneet”, olen saanut joitakin kertoja kuulla. Toisaalta kun pidin hakaristiesitelmän Delhin lähellä sijaitsevassa Jindal-yliopistossa, keskustelu herkästä aiheesta oli miellyttävän avointa.
Intia on suhteellisen demokraattinen
Olen pitkään ihmetellyt sitä, miten vähän Suomessa on kiinnitetty huomiota Intian maailmanpoliittisen merkityksen kasvuun. Nyt asiaan on ainakin alustavasti havahduttu. Itsekin olen palannut siinä mielessä juurilleni, että aikoinaan minusta piti tulla nimenomaan Intian tutkija.
Mihin Intia on menossa? Pääministeri Modin johtama BJP-puolue sai vuoden 2024 vaaleissa hiukan aiempaa niukemman vaalivoiton. Niinpä se joutuu kolmannella valtakaudellaan tukeutumaan alueellisiin tukipuolueisiin. Se saattaa myös hiukan heikentää hallituksen keskittymistä hindunationalisteille tärkeisiin kulttuurisotiin.
Intian valtavan liittovaltion poliittinen järjestelmä voi vaikuttaa sekavalta, ja sitähän se toki onkin. Jotkut Intia-analyytikot pitävät nimenomaan paikallishallintoa maan kehityksen heikkona lenkkinä. Itsenäisen Intian ensimmäiset johtajat halusivat heikentää eriarvoisuutta ylläpitävän kastijärjestelmän vaikutusta. Koska vaikutus näkyy usein räikeimmin paikallistasolla, joidenkin tulkintojen mukaan tämä oli syynä sille, että paikallishallinto jäi suhteellisen heikoksi ja sitä myötä korruptiolle alttiiksi.
Tässä yhteydessä voi joskus kuulla ihailevaa haikailua Kiinan suuntaan. Yksipuoluejärjestelmässä autoritaarinen valtio ohjaa paikallishallintoja. Maailman suurimpana demokratiana mielellään esiintyvässä Intiassa samanlaista virtaviivaistamista on vaikeampi toteuttaa.
Joidenkin mielestä Intian suhteellinen demokraattisuus onkin yksi syy sille, että se ei voi nousta Kiinan viime vuosikymmenten kaltaiseen kasvuun. Toiset voivat nähdä Intian monia kieliryhmiä, tiukasti kiisteleviä puolueita ja erillisiä kulttuureita sisältävässä järjestelmässä vihjeitä siitä, miten myös globaalisti voisi olla mahdollista toteuttaa edes jonkinlaista demokratiaa. Intia ei ehkä koskaan ole poliittisesti yhtä yhtenäinen kuin Kiina. Mutta juuri siksi se saattaa tarjota välähdyksiä siitä, miltä demokraattinen monimuotoisuus voi näyttää globaalilla tasolla.
Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.










