Daniil Kozlovin Ryssä kertoo suomenvenäläisestä lapsuudesta ja nuoruudesta Turussa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Runoilijana nimellä Susinukke Kosola tunnetun Kozlovin ensimmäinen proosateos yhdistelee autofiktiota ja identiteettipohdintaa.
Hieman epätasaisenakin teos on tärkeä puheenvuoro etenkin tänä maailmanaikana, kun venäläisyyteen kohdistuu Ukrainan sodan takia entistä enemmän ennakkoluuloja. Ryssän minäkertoja ei halua näyttäytyä maahanmuuttajakirjailijana. Silti opuksessa kuvatut kokemukset ovat varmasti tuttuja monelle siirtolaiselle. Teoksen perusteella Suomi on rasistinen maa.
Venäläistaustaisten maahanmuuttajien kokemuksia on luodattu kotimaisessa kirjallisuudessa 2000-luvulta asti, vaikka Kozlov ei näihin kirjailijoihin viittaakaan. Mieleen tulee esimerkiksi Zinaida Lindénin Runeberg-palkittu romaani Ennen maanjäristystä (2005) ja Arvi Pertun romaani Skumbria (2011). Viime vuosina Anna Soudakova on käsitellyt aihetta useassa romaanissaan.
Näistä teoksista poiketen Ryssä ei juuri vertaile kulttuurieroja tai luotaa venäläisemigranttien historiaa ja asemaa Suomesssa. Sen sijaan Kozlov sukeltaa Suomeen sopeutumisen vaikeuteen korostetun henkilökohtaisesti. Tämä on kirjan vahvuus mutta ehkä myös heikkous. Teos näyttää valtavirrasta ulos sulkemisen raakuuden. Ryssän kertoja rimpuilee paitsi kansallisuuden niin myös sukupuolen ja heteronormatiivisuuden paineissa – joihin hänet ulkoa päin karsinoidaan. Tuntuu, että hän putoaa ikään kuin kulttuurien väliin tai identiteettikriisiin, mikä sekin heijastaa monen maahanmuuttajan kokemusta.
Venäläinen ja ei-venäläinen
Teoksen alku lataa heti Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeisen tilanteen, joka vaikutti kaikkiin suomenvenäläisiin: ennakkoluulot voimistuivat. Alikulkutunnelin seinäkirjoitus ”Kaikki ryssät pitää tappaa” viskaa kertojan keskelle lapsuus- ja nuoruusmuistojen ryssittelyjen kipua.
Mitä venäläisyys merkitsee hänelle? Lähinnä oman perheen perinteitä, kuten maljannostotapoja – tai häpeän tunnetta. Kansallisidentiteetti on kertojalle epäselvä. Vasta päiväkodissa hän tajusi olevansa venäläinen, kun suomalaislapsi nimesi hänet. Maailma alkoi jakautua venäläiseksi ja ei-venäläiseksi. Lisäksi selvisi, että kotivenäläisyys oli toista kuin Suomessa ulkoa päin määritelty venäläisyys.
Lapsena naapurit tai tuntemattomat aikuiset huusivat kertojalle venäläisyydestä. Näytti mahdottomalta olla venäläinen, olematta ”ryssä”. Se tarkoitti, että oli, kuten Kozlov kirjoittaa, ”kuin ne pahimmat mielikuvat, joita venäläisyys pitää sisällään. Ja mikä pahinta – sinä et ole suomalainen.”
Vaikeasta aiheesta huolimatta Kozlov haluaa kirjoittaa hauskasti, ja osin se onnistuukin. Runolliset väläykset pippuroivat tekstiä. Tyylillisesti teos ei silti ole täysin tasapainossa. Esseistiset pohdinnot ja itsereflektio eivät aina saumaudu särmättä fiktiiviseen proosaan. Minäkertojaa lukuunottamatta muut henkilöt jäävät teoksessa melko ohuiksi.
Kertojan tutkijavanhemmille sivistys oli tärkeää, ei niinkään venäläisyys. Perheen suhde Neuvostoliittoon ja Venäjän valtioon oli melko kielteinen. Silti kertoja pantiin Jäkärlän lähiön alakoulun jälkeen yläkouluun Turun keskustaan ja venäjänkieliluokalle.
Venäjänkieliluokalla oli hänen lisäkseen vain yksi venäläistaustainen, ja keskustan koulussa kertoja oppi teeskentelemään. Elämä jakautui yläkoulun venäläisyyden peittelyn ja Jäkärlän venäjänkielisen kaveripiirin välille. Välimaasto ”ryssyyden” ja suomalaisuuden välillä tuntui varatun vain ”hyville maahanmuuttajille”, joilta vaadittiin loputonta kenkien nuolemista.
Tupakoi, ryyppää, kiusaa
Kozlov kertoo paljastavia tapauksia. Koulukavereille kertoja väitti syntyneensä Suomessa. Isä oli muka suomalainen, ja hän jopa näytteli soittelevansa isälleen suomeksi. Hän teeskenteli vihaavansa suolakurkkuja, vaikka oikeasti rakasti niitä. Törmätessään koulun lähellä äitiinsä kertoja puhui englantia, ei venäjää. Silti jo alakoulussa alkanut kiusaus ”ryssyydestä” jatkui. Kertoja ei sanojensa mukaan kuitenkaan halua kirjoittaa ”kärsimyspornoa”, ja siksi hän kuvaa kiusausta vain ranskalaisin viivoin.
Yläkoulussa kertoja kehittää suojakseen ”hahmo D:n”. Kovapintainen D tupakoi, ryyppää ja osallistuu jopa luokalle tulevan uuden, venäläistaustaisen oppilaan kiusaukseen – välttyäkseen itse piinalta.
Vasta lukiossa kertoja tuntee tulevansa hyväksytyksi, vaikka kertoo taustastaan. Hän ystävystyy suomalaistenkin kanssa, ja silti yksi lätkämatsi saattaa repiä ennakkoluulot pintaan.
Kouluaikoihin juututaan teoksessa melko pitkästi, eivätkä kaikki jutut ole kiinnostavia. Kertoja jakaa lapsuutensa kuuteen eri ajanjaksoon, joka vaikuttaa lähinnä sekoittavan lukijaa. Jatkuva kirjoitusprosessin tarkastelu ja selittely tekstin eri versioista tuntuu sekin osin turhalta.
Kieli rakentaa merkityksiä
Ryssän kertoja etsii vapautusta individualismista. Hän haluaisi olla vain oma itsensä, ihminen, jota ei määritellä ulkoa päin, ei venäläiseksi, suomalaiseksi, mieheksi, naiseksi, heteroksi tai homoksi. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntaus näyttäytyvät yhtä ahdistavina, rakennettuina ja teennäisinä kuin kansallisidentiteetit.
Lopulta päädytään idealistiseen ”kumman politiikan manifestiin”, joka ehdottaa hyväksymään erilaiset ihmiset, vaikka ei ymmärtäisikään heitä. Voisiko kansallisidentiteetti tarkoittaa vain jotain neutraalia, kuten silmien väri? Kulttuurien välistä hybridi-identiteettiä Kozlov ei kuitenkaan pohdi.
Ryssässä aprikoidaan usein kielen tapaa rakentaa merkityksiä. Kozlov puhuu kuitenkin kielestä yleistasolla. Kertoja valottaa vain hyvin lyhyesti sitä, miten suomi ja venäjä elävät eri kielinä ja maailmoina hänen tajunnassaan. Kielten eroista olisi lukenut enemmän. Samoin eri kulttuureja olisi voinut pohtia lisää, vaikka Kozlov tuokin esiin, että venäläisyys on sosiaalisempaa ja yhteisöllisempää kuin suomalaisten jäykät tavat. Tätä olisi voinut korostaa enemmänkin, sillä sosiaalinen kulttuuri avaa yhden ikkunan siihen, miten venäläisyys on eri asia kuin Venäjän valtio. Ylipäänsä Kozlov löytää venäläisyydestä oudon vähän myönteistä, eikä puhu esimerkiksi venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista paljon mitään.
Oma kokemukseni venäläisyydestä on se, että parasta siinä on vivahteikas sosiaalisuus. Sosiaalinen spontaanius tekee elämästä jännittävää. ”Venäjällä ei ole koskaan tylsää”, toistelevat venäläiset tuttuni usein itseironisesti. Venäläisten suhde auktoriteetteihin on myös keskimäärin vähemmän luottavainen kuin meillä, eikä kansaa ja valtiota suomalaisten tapaan välttämättä samaisteta.
Henkilökohtainen pelinappulana
Ryssän lopussa ollaan taas Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeisessä ajassa, uusien jännitteiden keskellä. Kertoja lähtee perheensä kanssa Pietariin, kun siellä käyminen on vielä mahdollista. Venäjällä yllättää se, ettei sota näy paljon ihmisten arjessa, tai niin he sanovat – paitsi joskus mobiiliverkon katkoksina drooniuhkan takia. Kertoja huomioi myös, että rangaistuksen uhka on kriittisille venäläisille todellinen.
Pietarissa kertoja jäljittää lapsuusmuistoja, joiden nostalgiaan vie vaikkapa tietynlainen jäätelö. Hän on myös vihainen siitä, että Venäjän valtio ja Putin vievät häneltä mahdollisuuden ajatella vapaasti lapsuuttaan. Hän tuntee henkilökohtaisten kokemustensa muuttuneen pelinappuloiksi valtioiden välisessä pelissä.
Ryssä tuo rasismin keskellä elämisen esiin viiltävämmin kuin mikään teos pitkään aikaan. Mitä Kozlov haluaa sanoa sen lisäksi jää hieman epäselväksi. Teoksen lukeminen herättää silti joukon epämukavia kysymyksiä.
Miksi n-sana on nyky-Suomessa epäkorrekti, mutta r-sana ei niinkään? Käytetäänkö Venäjä-pelkoa keppihevosena suomenvenäläisten leimaamisessa? Perustellaanko samalla pelolla leikkauksia hyvinvointiin ja lisäyksiä armeijan budjettiin, joista ei lisäksi käydä mitään kriittistä keskustelua? Jos ihmisryhmät nähdään kollektiivisesti syyllisinä johonkin, niin pitäisikö esimerkiksi suomalaiset nähdä kollektiivisesti rasisteina?
Kozlov, Daniil: Ryssä. 280 s. Sammakko 2025.
lehti 