Köyhyys ja levottomuudet ajavat ihmisiä kokeilemaan onneaan
Marcus Floman ja Jenni Hamara (toim.): Välimeren venesiirtolainen. Suomen Pakolaisapu ry 2009. 93 sivua.
Kuvat Välimeren täyteen ahdetuista kalastusveneistä ja uutiset mereen hukkuneista ovat järkyttäneet monia suomalaisiakin jo toistakymmentä vuotta. Keitä nämä ihmiset ovat, mistä he tulevat ja mitä he haluavat? Näitä kysymyksiä mediassa on käsitelty niukasti.
Suomen Pakolaisavun Välimeren venesiirtolainen -kirja tuo niihin jonkin verran valaistusta. Tosin senkin kirjoittajat ovat eurooppalaisia, etupäässä suomalaisia asiantuntijoita ja aktivisteja. Siirtolaiset itse pääsevät ääneen vain antropologi Marko Juntusen artikkelin lyhyiden sitaattien kautta. Kirjan toimittajat Marcus Floman ja Jenni Hamara toteavat itsekin esipuheessa tämän puutteen. Kirja on kuitenkin omiaan herättämään keskustelua siitä, miten meidän eurooppalaisten tulisi huono-osaisiin kutsumattomiin vieraisiin suhtautua.
Riskejä ollaan valmiita ottamaan, jotta surkeisiin elinoloihin saataisiin kohennusta.
”Kun olin vielä kotimaassani kuulin usein huhuja siirtolaisuudesta ja sen seurauksista. Ihmiset jättävät kotimaansa ja asettuvat ulkomaille. Muutaman vuoden kuluttua he palaavat rahoineen ja omalla autollaan. Tuo seikka teki minustakin siirtolaisen. Koska olen yksi heistä, minun täytyy vain pysyä vahvana jotta saavutan päämääräni.”
Näin kirjoittaa pohjoismarokkolainen Hasan matkapäiväkirjassaan, jota Juntunen siteeraa. Hasan vietti vuodet 1990–1994 laittomana siirtolaisena Kataloniassa. Artikkeli ei kerro hänen kohtalostaan enempää, mutta Hasan edustaa yhtä yleistä siirtolaistyyppiä: köyhyydestä irti pyrkiviä. Siirtolaiset eivät kuitenkaan ole millään tavoin yhtenäinen ryhmä. Köyhyyden lisäksi kotimaa saatetaan jättää esimerkiksi sotien, levottomuuksien tai etnisen tai poliittisen vainon vuoksi.
Salakuljettajien
armoilla
Larachen kaupungissa Pohjois-Marokon Atlantin puoleisella rannikolla, josta Juntunen keräsi aineistoa, ilmiö näytti kuitenkin noudattavan vakiintunutta juonen kulkua. Espanjaa kohti suuntaaviin avoveneisiin nousevat sieltä yleensä sosiaalisesti marginalisoituneet ja hyvin usein naimattomat nuoret miehet. Espanjassa he pyrkivät vaurastumaan työnteolla ja palaamaan sitten sankareina kotiseudulle. Materiaalinen menestys pyritään kääntämään myös seksuaaliseksi pääomaksi.
Monien kohdalla suunnitelma toimii, ja muutaman vuoden siirtolaisuusvaihetta seuraa avioituminen, perheen perustaminen ja talon rakentaminen.
Vuosituhannen vaihteessa myös kaupunkiköyhälistön naisia alkoi osallistua Espanjan-kuljetuksiin. He eivät kuitenkaan saavuttaneet sellaista symbolista pääomaa kuin miehet, koska heidän tulkittiin saavuttaneen varallisuutensa halveksuttavin keinoin, kuten toimimalla prostituoituina tai kotiapulaisina.
Yhteydet ihmissalakuljettajiin tai heidän välikäsiinsä saadaan yleensä perheen, sukulaisten tai naapuruston verkostojen kautta. Moni joutuu myös huijatuksi: yksi on menettänyt rahansa kuljetuksen organisoijan vaatimaan ”etumaksuun” ilman että miehestä on sen jälkeen kuulunut mitään. Toisille on kerrottu yön pimeydessä veneen saapuneen Espanjaan, vaikka tosiasiassa on tultu takaisin Marokon rannikolle.
Siirtolaisten kuljettamiseen käytettävien veneiden avomerikelpoisuus on heikko ja ne ahdetaan mahdollisimman täyteen, joten hukkumisriski on suuri. Tilannetta pahentaa se, että sivulliset epäröivät pelastaa veden varaan joutuneita, koska pelkäävät joutuvansa itse syytetyiksi ihmissalakuljetuksesta.
Lähtijät ovat yleensä tietoisia riskeistä, samoin heidän omaisensa. ”En pystynyt nukkumaan enkä syömään. Mietin: Entä jos hän on kuollut? Mitä lapsille tapahtuisi?” kertoo larachelainen Fatima, jonka mies lähti venekyydissä Espanjaan. Riskejä ollaan kuitenkin valmiita ottamaan, jotta surkeisiin elinoloihin saataisiin kohennusta. Vaihtoehdot ovat vähissä.
Toisaalta muuttoliike on viime aikoina keskiluokkaistunut: mukana on pitkälle koulutettuja ihmisiä, jotka kärsivät kotimaassaan mahdollisuuksien puutteesta.
Gibraltarin salmen eteläpuolelta eivät pyri Eurooppaan pelkästään lähialueiden asukkaat, vaan sinne tullaan Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta saakka. Siirtolaisuuskin siis globalisoituu.
EU painostaa
naapureitaan
Miten laaja ilmiö Välimeren venesiirtolaisuus lopulta on? Laittomien siirtolaisten tarkkaa määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta EU-lähteiden mukaan unionin alueelle saapuu laittomasti vuosittain kaikkiaan noin 500 000 ihmistä. Välimeren lisäksi heitä saapuu maitse ja lentoteitse. Joka vuosi karkotetaan 200 000 ihmistä ja 400 000 saa karkotusmääräyksen, joka usein ajaa heidät maan alle, entistä tukalampaan asemaan. Pienestä marginaali-ilmiöstä ei siis ole kyse.
Euroopassa tilanteeseen on reagoitu kiristämällä rajavalvontaa ja ulkoistamalla sitä Pohjois-Afrikan maille. Niiden kanssa EU on myös tehnyt nopean palauttamisen mahdollistavia takaisinottosopimuksia. EU pyrkii edistämään sopimusten syntyä kytkemällä ne – komission omin sanoin – ”rohkaiseviin elementteihin”. Vapaa liikkuvuus -verkoston aktiivit Markus Himanen ja Jukka Könönen tulkitsevat artikkelissaan, että kyse on kiristyksestä ja lahjonnasta. Esimerkiksi kehitysapu tai muu taloudellinen yhteistyö saatetaan kytkeä siirtolaiskontrolliin.
Kun rajanaapurit ovat EU:n vaatimuksesta lisänneet rajavalvontaansa, siirtolaisten vangitsemisia ja karkotuksia, tulokset ovat usein olleet humanitaarisesta näkökulmasta katastrofaalisia. Järjestöjen raporttien mukaan Marokon viranomaiset ovat karkottaneet joukoittain ihmisiä keskelle Saharaa ilman ruokaa ja juomaa. Libyasta kerrotaan poliisiväkivallasta säilöönottokeskuksissa sekä täydellisestä juridisten prosessien ja oikeudellisen avun puutteesta.
Humanitaarisia näkökohtia ja siirtolaisten oikeuksien kunnioittamista korostava virallinen eurooppalainen retoriikka ei siis aina ole sopusoinnussa tekojen tai ainakaan niiden seurausten kanssa.
Eurooppalaisten päättäjien asennetta kuvaa myös se, että yksikään EU:n jäsenvaltio ei ole ratifioinut YK:n yleissopimusta siirtotyöläisten ja heidän perheidensä oikeuksien suojelemisesta.
Kiristyvä kontrolli
pahentaa ongelmia
Samalla kun siirtolaisuutta halutaan rajoittaa, siirtolaisten halpa ja miltei loputtomiin joustava työvoima koetaan talouselämän kannalta tarpeelliseksi, erityisesti Euroopan oman väestön ikääntyessä. Tutkija Anitta Kynsilehto käyttää termiä “rakenteellinen rasismi” siirtolaisten nykyisestä asemasta eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja niiden työmarkkinoilla. Tuskin kenenkään työmarkkina-asema voi olla yhtä huono kuin paperittomien siirtotyöläisten.
Vaikka laiton siirtolaisuus haluttaisiinkin lopettaa kokonaan, se tuskin olisi rajavalvonnalla ja muilla kontrollitoimilla mahdollista. Artikkelikokoelman muutoin hyvinkin erilaisia näkökantoja edustavat kirjoittajat ovat yksimielisiä siitä, että loppua ei ole näköpiirissä.
Valvonnan lisäännyttyä ihmissalakuljettajat ovat ruvenneet käyttämään pitempiä ja vaarallisempia reittejä sekä pienempiä veneitä – esimerkiksi kumiveneitä, joihin on asennettu perämoottori. Tärkein seuraus kontrollin kiristämisestä saattaakin olla se, että entistä useampi paperiton siirtotyöläinen menettää henkensä matkalla Eurooppaan.
Toisaalta osa Euroopan maista on ryhtynyt laillistamaan maassa jo olevia siirtotyöläisiä. Tämä parantaa heidän asemaansa, mutta saattaa samalla houkutella maahan lisää paperittomia siirtolaisia ja lisätä ihmissalakuljetusta, mikäli laillista maahantuloa ei samalla helpoteta.
Taustatekijänä
globaalit rakenteet
Mikä sitten neuvoksi? Useat kirjoittajat korostavat siirtolaisuuden perussyyhyn eli kolmannen maailman köyhyyteen ja riistoon pureutumista. Jo pelkästään Afrikassa 680 miljoonaa ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Syynä on muun muassa se, että EU-maat myyvät tuotteitaan kansainvälisillä markkinoilla polkuhintaan ja tekevät näin kehitysmaiden omat perinteiset elinkeinot kannattamattomiksi. Monelle jää vaihtoehdoksi vain maastamuutto.
Köyhdyttäviä tekijöitä ovat myös kehitysmaiden lainat ja niiden korot, kalakantojen ryöstö laittomalla kalastuksella, johon usein syyllistyvät eurooppalaisten omistamat alukset, sekä sokerin ja lihan tuontirajoitukset ja kiintiöt.
Useat kirjoittajista korostavat siirtolaisten omaan todellisuuteen perehtymistä. Radikaaleimman johtopäätöksen tekevät Könönen ja Himanen.
Heidän mielestään on aika lopettaa siirtolaisuuden mieltäminen uhkana ja siirtolaisten esittäminen vain ihmissalakuljettajien avuttomina uhreina. Sen sijaan on tuettava siirtolaisten kamppailuja oikeudesta päästä Eurooppaan ja saada siellä kunnolliset työolosuhteet.
Kehitysavun korostamista Könönen ja Himanen pitävät ongelmallisena, koska se on joka tapauksessa vähäistä ja siihen usein kytketään siirtolaisuuden torjumiseen liittyviä vaatimuksia. Olennaisempaa lieneekin maailmantalouden rakenteiden muuttaminen oikeudenmukaisemmiksi. Elintason paraneminenkaan kehitysmaissa tuskin silti ainakaan heti vähentää siirtolaiskandidaattien määrää: siirtolaisiksi lähdetään usein juuri sieltä, missä kehitystä on jo tapahtunut.
Pitemmän päälle suuri enemmistö kuitenkin varmasti toivoo mahdollisuutta hyvään elämään omassa maassaan. Tästä on osoitus esimerkiksi monien siirtolaisten pyrkimys palata aikanaan vaurastuneina kotiseuduilleen.
Välimeren venesiirtolainen -kirjaa voi tilata Suomen Pakolaisavusta: marcus.floman@pakolaisapu.fi tai (09) 696 2640.
uutiskirje 
