Kari Heiskasen ohjaama Rauta-aika on selkeästi tässä ajassa ja kuitenkin samalla jotenkin ajaton. Se sopii myyttistä, muinaissuomalaista, kalevalaista painolastia kantavalle tai siitä ainakin ammentavalle Paavo Haavikon tekstille.
Se sopii varsinkin, kun suuri osa katsojista muistaa Rauta-ajasta ensimmäisenä Kalle Holmbergin ohjaajan monumentaalisen tv-sarjan.
Pyynikin uudessa näytelmässä on keskiössä maallista mammonaa edustava sampo. Pohjolan emäntä (Anneli Sauli) lupaa rahasammon tekijälle tyttärensä. Raha ja naisen kaipuu siis käynnistävät tapahtumat Rauta-ajassakin. Mutta vain käynnistävät.
Miksi itse tehty nainen olisi miehelle paras?
Unelma ja uho
Heiskanen alleviivaa Haavikon tarinan yhden pääpolun. ”Maailmassa ei ole mitään, mitä mies ei vaihtaisi säkilliseen pimeyttä tai kouralliseen tuhkaa”, Rauta-ajan miehet toteavat useammankin kerran. Ja niin tosiaan on. Tärkeää on unelma naisesta. Mutta ei sen pitäminen vaan siitä taisteleminen, uhma sen varjolla. Ja sama taitaa koskea mammonaakin.
Holmberg muistelee kirjassaan Viimeinen erä Haavikon sanoneen hänelle, kun Rauta-aika -käsikirjoituksen valmistui: ”Tehkää sellainen elokuva ettei turisti sen nähtyään uskalla Suomeen tulla.” Haavikon teksti antaa tähän mahdollisuuden, johon Holmberg tarttui omalla tavallaan ja nyt Heiskanen omallaan. Mutta jälkimmäinen ei taida turisteja eikä maahanmuuttajia täältä karkottaa.
Pyynikillä noin seitsemän miehen raskaat kohtalot kerrotaan ilmavasti ja kirkkaasti. Huumoria unohtamatta.
Rauta-aika on lopultakin saanut toisen tulkinnan. Toivottavasti pian jo kolmannenkin. Sillä Haavikon tekstissä on moneksi.
Salkkumies
Kalevalan Väinämöisestä tai Holmbergin Väinöstä ei Pyynikillä ole järjelle juuri mitään. Aimo Räsäsen Väinö on liikaa grillimakkaraa syönyt väkivaltainen salkkumies, arvaamaton ja ovela. Siis hahmona jotenkin mahdollisimman kaukana kaikista Väinö-mielikuvistamme. Se onkin hyvä lähtökohta.
Entäpä sitten seppä Ilmari, jota esittää Auvo Vihro? Vesa-Matti Loiri oli aikanaan yllättävä valinta Holmbergin ohjaaman Rauta-ajan sepäksi. Vihron valinta ei sinällään yllätä, mutta hänen Ilmarinsa on tavallaan täysin toista maata kuin Loirin. Ilmarin naisen kaipuu ei nyt ole raskasmielistä hullutta vaan melkeinpä naurettava pakkomielle.
Ilmari takoo itselleen naisen. Sitä asiaa voisi ryhtyä tarkemminkin analysoimaan. Että miksi itse tehty nainen olisi miehelle paras? Unta ja hopeaa, niistä on nainen tehty, Haavikon teksti asian ilmaisee.
Entäpä sitten uhmakas Lemminki (Ilkka Forss). Tai Jouko (Samuli Muje) tai Kullervo (Janne Kallioniemi). Monta pääkköä miestä, melkein kuin jukolalainen veljessarja. Rauta-aika on nyt vahvasti miesten tarina. Miesasiaa lähestulkoon.
Pinsiön Pohjola
1980-luvulla valmistuneen tv-elokuvan Pohjola oli Hämeenkyrön Pinsiössä. Sen suunnitteli aikanaan suuri lavastustaiteilija Ensio Suominen, jonka elokuvalle luomia monumentaalisia puitteita esiteltiin myöhemmin Tampereen Taidemuseossa.
Erityisen innoissaan oltiin Suomisen rakentamista Pohjolan ja Kalevalan kylistä. Pinsiöön rakennettua Pohjolaa kiiteltiin lavastajan työn ja ammattitaidon muistomerkiksi, joka haluttiin säilyttää ja tehdä siitä turistinähtävyys. Puhuttiin elämysmatkailusta ja teemapuistosta.
Hanke kuitenkin raukesi. Harmi. Sillä nyt olisi Heiskasen näytelmän jälkitunnelmissa ollut kiva käydä tutkimassa Suomisen luomaa Pohjolaa. Ehkäpä uusi Rauta-aika herättää kiinnostuksen vanhaakin versiota kohtaan. Monituntinen järkälehän on saatavissa dvd:nä.
Rauta-aika. Paavo Haavikon proosatekstin pohjalta dramatisoinut Seija Holma, ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Markku Hakuri, puvut Marjaana Mutanen, äänisuunnittelu Saija Raskulla ja koreografi Mari Rosendahl. Ensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 17.6. Esityksiä 6. elokuuta asti.
lehti 