Kellot soivat Libyassa Muammar Gaddafille. Nurkkaan ajetun yksinvaltiaan aika Libyan johdossa on päättynyt. Nyt häntä jahdataan pääkaupunki Tripolin sokkeloissa kuin villieläintä.
Tärkeintä libyalaisten kannalta on saada maahan rauha mahdollisimman pian. Kuukausia jatkuneiden Naton pommitusten ja maasodan jäljiltä iso osa maata on raunioina. Kuten presidentti Tarja Halonen tiistaina totesi, Libyassa ”tarvitaan nyt ihmisiä, jotka paitsi siivoavat jälkiä, myös auttavat ihmisiä rauhan rakentamisessa”. Apu pyydettäneen myös Suomelta. Kun tällainen pyyntö tulee, on siihen vastattava heti myöntävästi.
Suurin mielenkiinto poliittisesti kohdistuu siihen, kuka nyt ottaa vallan Libyassa? Kapinalaisilla ei ole selkeää johtoa eikä kai suoranaista ohjelmaakaan. Vielä on myös epäselvää, miten sotatoimista pahoin kärsinyt kansa lopulta reagoi? Mihin suuntaan uudet valtiaat vievät öljymaata? Kuinka suuren vaikutusvallan Yhdysvallat saa? Mitä tekevät Gaddafille uskolliset joukot; jatkuvatko sotatoimet terroritekoina tai sissisotana? Vastauksia hankaliin kysymyksiin ei tällä hetkellä ole.
Uuden Libyan rakentaminen Gaddafin pitkän valtakauden jälkeen on vaikea ja monipolvinen prosessi, jossa ei varmasti säästytä myöskään vastoinkäymiseltä. Muissakin kansannousun kokeneissa pohjoisen Afrikan maissa demokratiakehitys, niin kuin me sen länsimaissa ymmärrämme, on vasta aivan aluillaan. Joiden arvioitsijoiden mukaan se on ottanut jopa takapakkia.
Uhkaavin tilanne on tällä hetkellä Syyriassa. Kansainvälinen väliintulo on siellä mahdollinen, vaikka ei kovin todennäköinen. Kovin paljon sellaisia tehoavia keinoja tosin ei ole, joilla Syyrian presidentti Bashar al-Assad saadaan lopettamaan kansalaistensa tappaminen.
uutiskirje 