Kaisa Ijäs: Siskot, veljet, Teos 2009. Helena Kallio: Kalarakastaja, Teos 2009. Ritva Ketola: Läpinäkyvää, Mediapinta 2009.
Kaisa Ijäksen esikoisrunokokoelma Siskot, veljet on kolmekymppisen naisen pohdiskelua tästä elämästä.
Mieleeni tulee väkisin muistumia siitä, kun itse olin kolmekymppinen. Ilmeisesti silloin ensimmäisen kerran herätään huomaamaan, että elämä ei jatku ikuisesti. Lapsuus ja nuoruus alkavat olla ohi, olet astunut aikuisen ihmisen suuriin saappaisiin.
Muistan hyvin, miten minäkin eräänä aamuna heräsin ja katselin auringon leikkiä makuuhuoneen seinällä ja tajusin, että tässäkö sitä nyt ollaan, tässäkö se elämä oli. Se oli ihan hullu ajatuskuvio ja minusta tuntuu lukiessani Kaisa Ijäksen runokokoelmaa, että hänelle on tullut samanlaisia mieleen kirjoittaessaan runojaan.
Runot ovat täynnä totuuden etsimistä, pohdiskelua elämästä, omaan itseen tutustumista. Ijäksen runot eivät ole helppoja, niiden sisälle ei pääse. Johtuuko se meidän ikäerosta, erilaisista elämäntilanteista missä minä lukijana ja hän kirjailijana elää. Meidän ajatuksemme eivät kohtaa.
Mutta aina ei tarvitsekaan ajatusten kohdata. Kaisa Ijäksen runot ovat nautittavaa luettavaa.
Minulle ne toivat muistoja mieleeni omalta ”etsikkoajaltani” ja huomasin, että niihin oli hyvä palata. Jotakin olen oppinut matkan varrella: ei pidä kaikkea ottaa niin turhan vakavasti, välillä voi vähän rentoutuakin.
Maagisia
loitsuja
Helena Kallion runoteos Kalarakastaja oli aivan toisenlaista luettavaa. Itse asiassa minä en sanoisi hänen runojaan runoiksi. Mielestäni ne ovat maagisia loitsuja.
Väkisin mieleni ajautui jonnekin rauta-aikaan, silmissäni alkoi näkyä Kalevalan Pohjan Akka. Vahva nainen, jolla oli valta ja taiat hallussaan. Nainen, jota pelättiin ja jota kunnioitettiin. Ajatuksissani näin kuvitelmieni Pohjan Akan upeassa rauta-ajan vaatteissaan ja koruissaan, korpinmustat hiukset levällään manaamassa jumaliaan, samalla kun padassa porisee ikuisen rakkauden antava taikaliemi. Yrttejä ja taikakaluja ripoteltuna sinne tänne ympäri asumusta.
Kallion tekstit ovat aikuisen naisen puhetta tästä elämästä, tarkkaan harkittua ja koettua elämää. Rivien välistä voi lukea kaipauksen jonnekin, jonnekin muualle kuin tähän arkiseen elämään. Kaipauksen unelmaan mikä se sitten lieneekin.
Markkinoiden
myllerryksessä
Ritva Ketolan toinen runokirja Läpinäkyvää herättää lukijan huomaamaan tämän maailman todellisuuden, millaisessa markkinavoimien myllerryksessä pieni ihminen elää. Oravanpyörästä on päästävä pois.
Kirja tuo väkisinkin mieleeni suvussani kulkevan tarinan isoisästäni, joka oli kova hevoskauppias (myös huijari, valitettavasti).
Eräänä kesäpäivänä 1940-luvun lopulla papallani oli taas kunnon kaupat tiedossa ja hänellä oli tietenkin kiire kaupantekoon. Hän oli ottanut isäni, noin 10-vuotiaan pikkupojan, mukaansa. Ajaessaan hevoskärryillä kaupantekoon isäni oli huomannut naapurin saunalta nousevan epäilyttävän paljon savua. Mainitessaan asiasta isälleen, papalleni, oli pappani tokaissut pojalleen:
”Älä katso sinnepäin, joudutaan vielä sammuttamaan”.
Juttu kulkee jo vitsinä meidän suvussamme, mutta kuitenkin jutulla on myös se karmaiseva puoli, mikä on totta nyky-yhteiskunnassa. Ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä ja ovat näkemättä mitä ympärillä tapahtuu. Pääsee helpommalla, kun ei välitä.
Juuri tuosta on monissa Ketolan runoissa kysymys, kun olisi joku joka välittäisi. Jos olisi useampi, joka välittäisi, saattaisi oravanpyöräänkin tulla muutos.
Läpinäkyvää on osuva teos juuri tähän aikaan, kun työntekijöiden eläkeikääkin ollaan nostamassa. Runojen mukaan työntekijöiltä vaaditaan ja vaaditaan aina vaan enemmän, mutta mikä on heidän palkkansa; heikoin lenkki vaihdetaan uuteen.
Lukiessani Ketolan kirjaa, näin silmissäni suuren tuotantolaitoksen, jonne ihmiset menevät liukuportaita sisään ja toisesta päästä kannetaan ”väsähtäneet ja pimahtaneet” ulos. Ajatus oli ahdistava. Sekö on työntekijöiden kohtalo tässä maailmassa?
Läpinäkyvää on pieni suuri teos täynnä kantaaottavaa lyriikkaa. Ritva Ketola itse kertoi, että monien runojen aiheet ovat tulleet hänelle vastaan, kun hän on jutellut ihmisten kanssa. Hän ei ole ummistanut silmiään, hän on halunnut tehdä jotakin paremman yhteiskunnan vuoksi.
Kirjan takakannessa kysytään: ”Onko tämä juuri se maailma, jonka me haluaisimme tuleville sukupolville jättää?”
Runot jättävät jälkeensä uhkakuvan. Ahneet ihmiset tulevat hallitsemaan tätä maailmaa.
Ritva Ketolan runoissa tuntuu toivo olevan kaukana, liian kaukana. Ei edes pientä aavistusta paremmasta. Ihminen on pieni mitätön olento, kun tulosvaroituksia annetaan ja markkinavoimat jylläävät.
uutiskirje 