Monet aatteet, jotka lupaavat ihmisille vapautta, tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, kääntyvät vastakohdakseen, kun niitä aletaan soveltaa käytäntöön. Tunnetuimmat ovat kristinusko ja kommunismi, jotka molemmat ovat saaneet suurta tuhoa aikaan. Kommunismin käytännön kauheudet ruumiillistuivat ja kärjistyivät Neuvostoliitossa.
Virolainen historiantutkija ja kansanedustaja Lauri Vahtre kuuluu niihin, jotka ovat joutuneet kokemaan neuvostojärjestelmän kurjuuden omissa nahoissaan. Tämä käy hyvin ilmi teoksessa Absurdin suurvalta, joka on täynnä purevaa ironiaa ja tragikoomisia esimerkkejä neuvostokommunismin ankeasta arjesta. Kirja käy neuvostojärjestelmän historiaa läpi Leninin luotsaamasta lokakuun vallankumouksesta Brežneviin ja suurvaltion luhistumiseen.
Millaista Neuvostoliiton absurdisuus oli? Yleisesti voi todeta, että vapaus ja yksilöllisyys olivat kirosanoja kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Neuvostokommunismi oli uskonto, jonka säännöt ja dogmit olivat pyhiä ja arvostelun tuolla puolen. Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin kuvia palvottiin ja kumarrettiin kuin ikoneja ja heidän iskulauseitaan toisteltiin koulukirjoista ja lastenlauluista sanomalehtiin ja sähköisiin tiedotusvälineisiin.
Saksofonia kutsuttiin ” imperialistiseksi noitapilliksi”, joka villitsi ja sai työläiset unohtamaan kommunismin ihanteet.
Koska koneisto oli valmiiksi suunniteltu ja ylhäältä ohjattu, se toimi hyvin kankeasti ja hitaasti ja välillä juuttui kokonaan paikalleen. Järjestelmän jäykkyyttä ja hitautta symboloivat alituiset jonot, jotka olivat silmin kantamattoman pitkiä ja etenivät sananmukaisesti etanan vauhtia. Vahtre kiteyttää tämän toteamalla, että jos kansan jonoissa viettämä aika olisi muutettu työtunneiksi, niillä olisi pystytty perustamaan keskisuuri valtio tai rakennettu rautatie maasta kuuhun ja takaisin.
Kuitenkin vuonna 1935 hiilikaivoksen työntekijä Aleksei Stahanov puhkui työintoa ja louhi viidessä tunnissa 14,5 kertaa enemmän hiiltä kuin normi vaati. Tästä kehkeytyi kuuluisa stahanovilaisuus. Tehtaat kilpailivat siitä, kuka pystyy ylittämään normin parhaiten. Miksi Neuvostoliiton talouskasvu ei sitten ohittanut kapitalistista länttä?
Syynä oli huonosti suunnitellut toimintatavat ja pelkkään tuotannon määrään tuijottaminen. Nostettiin kuusi tonnia soraa, vaikka nostokurki oli rakennettu kestämään vain kolme tonnia. Tai puita kaadettiin niin paljon, että suurin osa jäi metsään. Ketään ei kiinnostanut, että nosturi pian hajosi tai että kaadetut puut mätänivät metsään – pääasia oli, että työn ja tuotannon määrä, luvut näyttivät hyviltä paperilla.
Tavaran laadusta kertoo se, että kun neuvostoliittolaisiin partakoneenteriin tottunut Vahtre sai länsimaisen terän käyttöönsä ja vetäisi sillä leukaansa, se oli suunnilleen kymmenestä kohdasta veressä. Länsimaiset tuotteet olivatkin suosittuja, silloin harvoin kun niitä sai. Se onnellinen, joka sattui saamaan purukumia käsiinsä, jauhoi sitä viikkotolkulla ja laittoi möykyn vielä kiertämään toveripiirissä.
Tietysti niin rock kuin jazzkin olivat kiellettyjen asioiden listalla ja esimerkiksi saksofonia kutsuttiin ”imperialistiseksi noitapilliksi”, joka villitsi ja sai työläiset unohtamaan kommunismin ihanteet.
Vahtren lista kommunismin mielettömyyksistä on loputon. Tiivistäen voisi todeta, että kommunismin luvattu maa oli kuin jättiläismäinen vankila tai lastentarha, jonka asukkaiden jokaista tekoa ja ajatusta vahdittiin ja kontrolloitiin kohdusta hautaan.
Vahtre sortuu itsekin yksinkertaistuksiin ja mustavalkoisiin asetelmiin sekä muihin absurditeetteihin. Taustalla ovat vihan ja kaunan tunteet, mikä on ymmärrettävää, koska omakohtaisesti koetut kommunismin kauheudet ovat painuneet syvälle alitajuntaan.
Vahtre kohdistaakin kritiikin kärjen tavaroiden ja ruokien alituiseen puutteeseen ja pitää länsimaisen vapauden ja valinnan suurimpana saavutuksena tavaroista ja herkuista notkuvia kauppojen hyllyjä.
Hän ei huomaa, että vapauden samastaminen kuluttamisen vapauteen edustaa samankaltaista ankeata materialistista totalitarismia kuin kommunismikin. Molemmat uhraavat henkisen vapauden ja arvot materialistisille nautinnoille, kapitalismi on vain onnistunut siinä paremmin kuin katteettomia lupauksia antanut kommunismi.
Vahtre lankeaa samaan ansaan kuin moni muukin ennen häntä eli hän samastaa Marxin filosofisen ajattelun neuvostokommunismin kanssa.
Vahtre ei ole muutenkaan perehtynyt filosofiaan, sillä hän uskoo, että hänen hölynpölynä pitämänsä dialektinen logiikka oli Marxin keksintö, vaikka Marx otti dialektiikan Hegeliltä ja laittoi sen omia tarkoituksiaan palvelemaan.
Vahtre ei ole myöskään tietoinen siitä, että Marx muutti näkemyksiään elämänsä aikana niin kuin kunnon filosofin kuuluukin tehdä. Esimerkiksi Marxin työtä koskevat nuoruuden kirjoitukset ovat yhä ajankohtaisia ja relevantteja. Nuoren Marxin mukaan ihminen luo ja tulee itsestään tietoiseksi työn välityksellä. Taiteilijan tavoin hän pyrkii ilmentämään ominta itseään työssään ja työn tulos on kuin peili, jossa hän näkee syvimmät intohimonsa ja pyrkimyksensä aineellisen hahmon saaneena.
Tämän takia niin länsimailla kuin kommunismissa vallitseva työn tavoitteiden asettaminen ulkoapäin ja standardisoiminen vieraannuttaa työntekijän työstään ja sen tuloksesta, mikä ilmenee kärjistyneimmin kasvottomassa ja mekaanisessa liukuhihnatyössä.
Ironista kyllä monet marxilaiset vannoivat taloustieteen ja Pääoman nimiin ja pitivät nuorta Marxia idealistisena haihattelijana. Siksi on melkoisen absurdia, että kommunismin kriitikot lankeavat samaan ansaan ja hylkäävät sen, mikä Marxin ajattelussa on kestävää ja ajankohtaista.
Lauri Vahtre: Absurdin suurvalta. Elämää neuvostojärjestelmässä. WSOY 2010. 291 sivua.
uutiskirje 
