Suomen Luonnonsuojeluliitto 70 vuotta
Laulujoutsenen perintö: Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Suomen Luonnonsuojeluliitto ja WSOY 2008. 304 sivua.
Marxilaiset historiantutkijat ovat luonnehtineet Suomea ”historiattomaksi kansaksi”. Käsite perustuu ajatukseen, että moderni teollisuuskapitalismi ei syntynyt Suomessa, vaan se tuotiin ulkoa. Suomi teollistui vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun tänne alettiin perustaa puunjalostusteollisuutta ja rakentaa rautateitä. Pääomat, koneet ja laitteet sekä tietotaito tuotiin maista, missä teollistuminen oli jo menossa tai vakiintunut.
Englantilaiset olivat siihen mennessä ehtineet tuhota viimeiset metsänsä rakentaessaan kuninkaallisen laivaston, jolla hallittiin imperiumia. Samaan aikaan lukutaidon yleistyminen aiheutti sanomalehti- ja painopaperin kysynnän räjähdysmäisen kasvun. Raaka-aineeksi soveltuvaa metsää sekä koskivoimaa löytyi Venäjän autonomisesta suuriruhtinaskunnasta, minne alkoi nousta tehtaita. Euroopan viimeisiin syrjäseutuihin kuulunut Suomi teollistui.
Myöhäinen teollistuminen aiheutti sen, että Suomessa on vieläkin jäljellä paljon erämaaluontoa.
Syrjäinen sijainti
suojeli luontoa
SLL:n 70-vuotishistoriikki on 43 kirjoittajan komeasti kuvitettu juhlakirja. Teos on hyvin toimitettu, mutta ymmärrettävästi näin monen kirjoittajan kokoomateoksessa on päällekkäisyyksiä ja ristiriitaisuuksia.
Päällekkäisyyksiä karsimalla olisi voitu korvata puutteita. Juhlakirjaa on jo ehditty arvostella luonnonsuojelun filosofisen perustelun puuttumisesta.
Myös kirjan taloushistoriallinen ote on heikko. Sen tilalla on hieman naiivin oloista Runeberg-Topelius -fraseologiaa sekä Edelfeltin ja Sibeliuksen ajan kansallisen heräämisen romantiikkaa. Akseli Gallen-Kallelan Kuusamossa 1893 maalaama Palokärki on komea taulu, mutta sen vaikutus luonnonsuojeluliikkeen syntyyn on vähäinen.
Anto Leikolan artikkeli onneksi pelastaa taloushistoriallisen näkökulman puutetta tuodessaan esiin hieman puunjalostusteollisuuden nousun ja luonnonsuojeluaatteen yhteyttä. Ensimmäiset vaatimukset kansallis- ja luonnonpuistojen perustamisesta esitettiin Suomessa nimenomaan 1890-luvulla. Kaukonäköisimmät oivalsivat, että suurteollisuudeksi muuttuvat sahat ja paperitehtaat muodostavat aikaa myöten uhan Euroopan viimeisen suuren erämaa-alueen Suomen luonnolle.
Myöhäinen teollistuminen on Suomen paradoksi. Se aiheutti kauan henkistä alemmuudentunnetta, mutta Suomi otti 1960-luvulta alkaen nopeasti kiinni muun Euroopan. Tänään maailman vanhin kapitalistinen maa Britannia on sosiaalisesti jäänyt jälkeen Pohjoismaista ja Suomesta.
Toisaalta myöhäinen teollistuminen aiheutti sen, että Suomessa on vieläkin jäljellä paljon erämaaluontoa. Varhain teollistuneesta Keski-Euroopasta ja Britanniasta se on suurimmaksi osaksi hävitetty. Meillä on siis poikkeuksellisen suuri vastuu luonnon säilyttämisestä, kun muualla entisöidään ja maisemoidaan.
Puolueiden suhde
luontoon vaihtelee
Aloitteita kansallispuistojen perustamiseksi tehtiin myös itsenäisyyden ajan alussa. Viimein tulosta tuli 1938, jolloin perustettiin neljä kansallispuistoa. Samana vuonna syntyi Suomen Luonnonsuojeluyhdistys. Keskeinen aloitteentekijä oli professori Kaarlo Linkola (1888–1942), Pentti Linkolan isä.
Sotien myllerryksessä luontoaate jäi taustalle. Uudet ongelmat odottivat jälleenrakennuksen aikana.
Maalaisliitto-keskustan hegemoniaa elettiin 1960-luvulle saakka. Puolueen strategia oli laajentaa energiaintensiivistä metsäteollisuutta luonnon kustannuksella. Pohjoisen kosket valjastettiin ja samaan aikaan Lapin sekä Kainuun kairoja muutettiin ”Osaran aukeiksi”. Valtavat avohakkuut saivat nimensä Metsähallituksen pääjohtajan Nils Osaran (1903-90) mukaan.
Laulujoutsenen perintö kuvaa luontoväen yhteentörmäyksiä Kepun ja MTK:n kanssa, mutta muistaa tasapuolisesti mainita, että Urho Kekkonen suhtautui myönteisesti luonnonsuojeluun. Hänen aikanaan Suomeen saatiin lisää luonnonsuojelualueita.
Ympäristöliike sai lisäpuhtia vesien saastumisesta 1960-luvulla. Kokoomus vastusti silloin luonnonsuojelua yrittäen kiistää teollisuuden vastuun. Laulujoutsenen perintö kuitenkin kiittää Sirpa Pietikäisen toimintaa ympäristöministerinä. Kirjoittajien suhtautuminen kokoomukseen on oudon kritiikitön.
Käänteentekevä oli kansainvälinen luonnonsuojeluvuosi 1970, jolloin vanha Luonnonsuojeluyhdistys muuttui nykyiseksi Suomen Luonnonsuojeluliitoksi. Siitä alkoi kasvaa joukkojärjestö, jossa on nykyään yli 30 000 jäsentä.
Liiton suhde vasemmistoon on ollut vaihteleva. Vasemmistopuolueet omaksuivat 1970-luvulla ympäristöarvoja ohjelma-asiakirjoihinsa, mikä SLL:ssa tietenkin huomattiin. Vaikeuksia on aiheuttanut suhtautuminen ydinvoimaan. SKP:n vähemmistö piti neuvostoliittolaista ydinvoimaa ”rauhan voimana”, mutta tämä meteli väheni Tshernobylin katastrofin jälkeen. Sittemmin ydinvoimainnostus on noussut uudelleen. Laulujoutsenen perintö huomauttaa, että demarivetoinen Metalliliitto lobbaa jatkuvasti uusien ydinvoimaloiden ja uraanikaivosten puolesta.
Ongelmallisin suhde Luonnonsuojeluliitolla on vihreisiin. Joskus liittoa on jopa luonnehdittu eräänlaiseksi vihreiden apujärjestöksi. Laulujoutsenen perinnön kirjoittajat ovat kohtuullisesti pitäneet etäisyyttä puolueeseen. Vihreän liikkeen synty Koijärven tapahtumien yhteydessä 1979 saa osakseen ymmärrystä. Järven pelasti radikaali kansalaistoiminta, jonka aktivisteista kasvoi Vihreän liiton ydinjoukko.
Toisaalta kirjan kirjoittajat kritisoivat sinipunahallitusten ympäristöministereitä Pekka Haavistoa ja Satu Hassia. Teoksen lopussa ollaan ymmällään vihreiden lähdöstä nykyiseen oikeistohallitukseen. Vihreän liiton ja Luonnonsuojeluliiton välit ovatkin viime aikoina kiristyneet aluehallinnon uudistuksen sekä ydinvoimalahankkeiden takia.
Outo EU ja puna-
vihreä tulevaisuus
Euroopan unioni on repinyt pahoin ympäristöliikkeen rivejä, mikä näkyy myös Laulujoutsenen perintö -kirjassa. Osa vihreistä on omaksunut melko saman kannan kuin oikeistolaiset kauppatieteilijät ja insinöörit, joiden mielestä valta pitää antaa Euroopan unionille, koska suomalaiset poliitikot ja virkamiehet ovat tyhmiä ja kyvyttömiä. Unioni tekee parempia päätöksiä. Osa ympäristöväestä on lopen kyllästynyt Kepun, MTK:n ja Metalliliiton ympäristölinjauksiin.
Toisaalta Laulujoutsenen perinnössä myönnetään, että vaikutusmahdollisuuksia EU:ssa on vähän tai ei lainkaan. Suomalainen luonto kuitenkin poikkeaa merkittävästi muista EU-maista, jolloin ympäristöpoliittisen vallan antaminen pois Suomesta on kyseenalaista.
Laulujoutsenen perintö on komea ja huolellisesti toimitettu kirja. Yhtenäistä kuvaa se ei silti anna suomalaisesta luonnonsuojelusta. Teos ei ole tieteellistä historiankirjoitusta, mutta tarjoaa 43:n kirjoittajan hyvin perustellun näkökulman luonnonsuojelusta.
Kirja vaikenee viisaasti aktivistien ylilyönneistä, kuten turkistarhojen luukkujen availijoista ja vihreiden hulluudesta, päästökaupasta.
Luonnonsuojelua on vastustettu aikojen kuluessa yllättävän samoin argumentein. Laman tullessa luonnonsuojelijoita syytetään jälleen talouskasvun hidastamisesta ja työpaikkojen viemisestä. Olisin mielelläni nähnyt laajemman arvion luonnonsuojelun taloudellisesti myönteisistä vaikutuksista matkailussa, asuinpaikan valinnassa tai kierrätyksen työllistävästä vaikutuksesta.
Finanssikriisin ja laman oloissa olemme ehkä hieman samassa tilanteessa kuin 1800-luvun lopulla tai sotien jälkeen. Uusi talouskasvu polkaistiin liikkeelle ottamalla luonnolta. Otettavaa on joka kierroksella vähemmän. Luonto on asettamassa kasvun rajat. Jakoperusteita on muutettava. Tässä on nähdäkseni punavihreän vasemmiston tulevaisuus.
Runsaat sata vuotta sitten kolmannes Suomesta oli soita. Nyt yli puolet on kuivattu. Vesivoimaa ei voi enää lisätä. Suomen puuvaranto on suuri, mutta luonnontilaisten metsien tilanne on huolestuttava etenkin pohjoisessa.
Toivottavasti meille ei käy kuin englantilaisille, jotka 1800-luvulla huomasivat miten peruuttamattomasti olivat tuhonneet maansa luontoa.
uutiskirje 
