Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus. 2009. 396 sivua.
Kuopiolaisen kirjailija-poliisi Marko Kilven toinen romaani ei ole ”dekkari.” Kadotetut on mitä suurimmassa määrin tarkkanäköinen aikalaisromaani Suomesta tässä ja nyt. Se, että tapahtumat nähdään konstaapeli Olli Revon silmin ei asiaa muuksi muuta.
Kirja on varsinainen runsaudensarvi ottaessaan kantaa ajan ilmiöihin. Siitä löytyvät lööppitalouden pikkujulkkiskulttuurin varjopuolet, uravanhempien välinpitämättömyys ja yleensä elämän välineellisyys. Näistä kaikista Kilvellä on paljon painavaa sanottavaa, mutta romaanin varsinainen mestarillisuus syntyy siitä, miten hän yhdistää eri ainesosat parin viime vuoden koulusurmiin. Marko Kilpi kuvaa uskottavan tuntuisesti sitä taustaa, josta joukkomurhaajat ovat päätyneet äärimmäisiin tekoihinsa.
Olli Repo pohtii itsekseen, miksi 2000-luvulla kauhistuttavimmat pahantekijät ovat keskenkasvuisia lapsia. Miksi mitään tällaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut ihmiskunnan historiassa?
Samaa on miettinyt moni muukin ja vastauksiakin on saatu. Marko Kilven romaani on uusia näkökulmia avaava analyysi, joka täydentää akateemista tutkimusta.
Sanotun jälkeen on painokkaasti todettava, että silti Kadotetut on tietysti ennen kaikkea romaani, ja hyvä onkin. Vuosia vaiennut Matti-Yrjänä Joensuu on saanut arvoisensa jatkajan Harjunpäälleen.
Suomalaisten yhteiskunnallisten ”dekkarien” helmasynti on tarinan ja sanoman punoutuminen vain vaivalloisesti yhteen. Monella kirjailijalla on paljon sanottavaa ja tärkeitä huomioita, mutta huonompi taito nivoa näistä kiinnostava kokonaisuus.
Marko Kilvellä on tuo taito. Vaikka Olli Repo pohtii koko matkan tätä kummallista aikaa, kirja myös etenee rivakasti ja kuljettaa lukijaa uusiin yllättäviin suuntiin. Kadotetut on näitä hyviä poliisiromaaneja, joita on todella vaikea jättää kesken ennen viimeistä pistettä.
uutiskirje 