Mitään uutta suomalaiset vampyyritarinat eivät ole, esimerkiksi Mika Waltari kirjoitti jo 1920-luvulla Kristian Korppi -nimimerkillä vampyyreistä. Kuvaavaa onkin, että yksin Verenhimo – Suomalaisia vampyyritarinoita -teoksen parhaista tarinoista onkin juuri Waltarin kirjoittama Muumio. Kertomus julkaistiin jo vuonna 1926.
Muumiossa orastelee nuoren kirjailijan Egypti-innostus. Sillä tarina on kasattu ”Nuorena kuolleen egyptologi Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneistä papereista”. Waltari käyttää hyväkseen 1922 löytyneeseen Tutankhamonin hautaan liittyvää ”kirousta”. Eikä Karl-Henrikin hyvin käykään.
Muutoin kirjaan kerätyt Vampyyrinovellit sijoittuvat tutumpiin ympäristöihin – omiin metsiimme, kaupunkeihin ja pimeisiin salonkeihin.
Waltarin kaltaista suoraviivaista, historiaan nojaavaa ja vahvaa tarinaa edustaa myös Harri István Mäen novelli Enkeli tupakkasalongissa. Myyttejä ja aikaa sotkeva kertomus, on pahaenteinen, mutta puhtaasti kiehtova kertomus veljeksistä.
Varsinainen fantasiatarina on Jussi Katajalan Korpin silmät kaiken näkevät. Noin vuonna 900 ennen ajanlaskun alkua kuollut Egil Ormsson laitetaan näytteille Kansallismuseoon ja yllättäen hän ei olekaan aivan aidosti kuollut. Kuningas Haraldin talonkaartissakin vaikuttanut soturi ajautuu rakkaussuhteeseen museon työntekijän kanssa ja samalla Helsinki joutuu käsittämättömän murha-aallon kouriin. Katajalan tarina on suorastaan herkullinen ja mahdollisesti myös loputon.
Fantasian tuntua on myös Tuomas Salorannan kertomuksessa Minulla on tehtävä. Ihmiskokeet, jenkkien ylimielisyyden ja suomalaiset maisemat yhdistävä novelli rymistelee uskomattomalla energialla.
Ehdotonta ilomielisyyttä kokoelmaan tarjoaa Jari Tammen novelli Pojan rippijuhlat (yksinhuoltajavampyyrinpäiväkirjoista). Jos on hankalaa aivan tavallisella yksinhuoltajaisällä, niin voi vain kuvitella, kuinka hankalaa se on yksinhuoltajavampyyri-isällä. Pojan rippijuhlien yhdeksi ongelma kohdaksi muodostuu, ettei isä kestä päivän valoa. Nalkuttavalla ja pahansisuisella eksällä ei tosin tunnu olevan mitään käsitystä tästä asian laidasta. Pimeästä komerosta käsinkin voi tosin saada mielenkiintoisia asioita selville.
Peili on Johanna Sinisalon novelli työpaikka vampyrismista. Tarinassa naiset piikittelevät ja kiusaavat toisensa lähes hermoraunioiksi, imemällä kaiken tahdon ja elinvoiman toisista psyykkisesti.
Ihanasti gooteilla ja ystävyydellä leikittelee Asta Sepän novelli Ystäväni Leo. Kertomus on myös yksi kokoelman selkeäviivaisemmista ja samalla erikoisimmista tarinoista.
Christine Thorelin Uhanalaiset on hauskaa leikittelyä muun muassa susi-kysymyksellä. Vampyyrit ovat jo pitkään olleet uhanalaisia. Ei rajaseuduilla silti hyvällä katsota, kun ne menevät lammasaitaukseen ja imevät lampaat kuiviin.
Kaupungista tuotu miniä Minna, on kuitenkin herkkämielinen ja tahtoisi lähinnä paapoa vampyyreita, siitä ei välttämättä aivan hyvää seuraa.
Tekstillistä kauneutta ja moniulotteisuutta tarjoaa Miina Supisen Kuristajakäärme. Ajatuskuvien ja mahdollisten mahdottomuuksien seassa kulkee tarina riippuvaisuuksista ja siitä, ettei niistä todella koskaan kokonaan parane.
Verenhimo – Suomalaisia vampyyritarinoita. Toimittanut: Juri Nummelin. Teos 2011. 390 sivua.Enemmän vampyyritarinoita esiteltiin 23.12. ilmestyneessä Viikkolehden joulunumerossa.
uutiskirje 
