Esko Seppänen kirjoitti (5.1.) tällä palstalla polemiikkina Teppo Eskelisen kolumniin, että euro on raha, jonka perustamisen tarkoitus oli EU:n liittovaltiollistumisen syventäminen.
Eskelinen ei sanonut tästä asiasta mitään, mutta Seppäsen olettama motiivi on ilmiselvästi harhainen. Euro perustettiin syventämään sisämarkkinoita ja siis vahvistamaan alueen taloutta tavalla, josta kaikkien euromaiden kansantalouksien oli määrä hyötyä. Tarkoitus onkin pääosin toteutunut muun muassa vakauden lisääntymisen, alhaisen korkotason ja alueen yritysten kansainvälisen kilpailukyvyn säilymisen myötä.
Alhainen korkotaso on tietenkin merkinnyt, että valtiotkin saivat lainarahaa halvalla. Jos Seppänen viittaa Kreikkaan ja Italiaan, niin näyttää valitettavan todelta, että ne velkaantuivat ”hallitusten ostaessa äänestäjien suosiota lainarahoituksella”. Niissä vasemmisto on halunnut hyvinvointivaltion rakentamista ja oikeisto alhaista verotusta. Kun molempia on haluttu suosia, on (väärä!) ratkaisu ollut valtion velan kasvattaminen.
Valtioiden ylivelkaantumisen selityksenä edellä mainittu logiikka on kuitenkin vain toinen puoli totuutta. Toinen puoli on ollut valtioiden tarve pääomittaa maidensa konkurssikypsiä pankkeja, kuten Irlannin tapauksessa. Holtittomasti eivät siis ole käyttäytyneet vain muutamien maiden hallitukset, vaan myös luottolaitokset.
Jos euroalue (etuineen) halutaan säilyttää, ei siis tarvita vain valtioiden budjettikuria vaan myös, ja ehkä ensisijaisesti sellaista rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, joka estää holtittoman luotonannon ja kuplien syntymisen. Molempiin strategioihin tarvittavat päätökset ovat poliittisia.
Eskelisen jutussaan esittämä päätösvaihtoehtojen tilannekuvaus on oikea: joko jatketaan nykymenolla tai hyväksytään yhteisemmin ohjattu talouspolitiikka. On kuitenkin mielestäni turhaa sanoa, että valinta ei ole mukava. Se on välttämätön, eikä se merkitse valintaa demokratian hyväksi ja kansallisvaltion tappioksi. Molemmat hyötyvät.
Seppäseen voi yhtyä siinä, että jokaisen jäsenmaan pitää vastata omien pankkiensa veloista. Järkevästi se tapahtuu siten, että jokainen maa säätää pankeille ja muille rahalaitoksille rahoitusmarkkinoiden terveellisen toiminnan ehdot. Sen sijaan velkaisten ja luottotappioita kärsineiden pankkien pääomittaminen verovaroin on arveluttavaa: se hävittää sijoittajavastuun.




