Kreikan valtionvelkaan suhtautumisesta kiistellään tänä päivänä paljon. Maan talouspolitiikkaa ohjaileva velkojien muodostama ”troikka” esittää, että erityisesti julkiseen sektoriin osuva valtiontalouden sopeutusohjelma saa pitkällä aikavälillä maan jaloilleen, vaikka lääkkeet ovatkin kipeitä.
Kreikan tilanteesta puhuttaessa on ollut harvoin esillä, että vastaavista talouspoliittisista ohjelmista on runsaasti kokemusta. Suuri osa Afrikan maista on käynyt vastaavanlaisen prosessin läpi. Ne ylivelkaantuivat suurelta osin syistä, joihin ne eivät voineet itse vaikuttaa. 1980- ja 1990-luvuilla ne pakotettiin hyvin samankaltaisiin talouspoliittisiin toimiin kuin Kreikka tänään.
Hyvästä esimerkistä käy Zimbabwe, jonka velkatilanteesta kansalaisjärjestöt Eurodad ja Zimcodd ovat äskettäin julkaisseet kattavan raportin.
Poliittista väkivaltaa, viennin romahtaminen ja hyperinflaatio. Maa oli raunioina.
Zimbabwe itsenäistyi apartheid-vallasta vuonna 1980. Valkoinen vähemmistö oli hallinnut maata kovaotteisesti ja ostanut opposition kukistamiseksi velkarahalla paljon aseita. Uusi hallitus peri nämä velat. Kyse oli lyhytaikaisesta ja korkeakorkoisesta lainasta.
Myös Maailmanpankin hankkeet kasvattivat velkataakkaa. Useimpien hankkeiden hyödyt olivat minimaalisia eivätkä riittäneet hankkeista syntyneiden velkojen maksuun.
Zimbabwe joutui lainaamaan jatkuvasti lisää maksaakseen vanhoja velkojaan. Kaupalliset pankit olivat entistä haluttomampia myöntämään maalle lainaa. Sen sijaan Maailmanpankki ja IMF lainasivat Zimbabwelle, jotta se saattoi maksaa kaupallisia velkojaan.
Näiden velkojen yhteyteen alettiin suunnitella niin sanottuja rakennesopeutusohjelmia. Ohjelmien ytimessä olivat julkisen sektorin leikkaukset, ulkomaankaupan vapauttaminen, rahoitussektorin sääntelyn purku sekä ay-oikeuksien heikennykset.
Ohjelmien tavoitteena oli, aivan kuten Kreikassa nyt, saada talous tasapainoon ja julkisen sektorin rakenteelliset ongelmat korjattua. Lopputulos oli päinvastainen.
Rakennesopeutusohjelmien seurauksena Zimbabwen talouskasvu hyytyi parin prosentin tuntumaan aiemmalta korkealta tasoltaan. Ulkomaankauppa muuttui erittäin tuontivetoiseksi. Pääomamarkkinoiden avaaminen aiheutti valtavan pääomapaon, mikä pakotti maan hallituksen rajuun devalvaatioon. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä nousi 40 prosentista 75 prosenttiin, ja työttömyysaste nousi lähes 50 prosenttiin.
Maailmanpankki ilmaisi olevansa ”erittäin tyytyväinen” Zimbabwen ohjelmaan ja sen päättäväiseen toteutukseen.
Ohjelmien näkyvin tulos, köyhyyden lisääntyminen, johti arvaamattomiin poliittisiin seurauksiin. Zimbabwessa nähtiin lakkoja ja rajuja ruokamellakoita, jotka kohdistuivat erityisesti maan hallitusta vastaan.
Hallitus oli vaihtoehtojen puutteessa noudattanut rakennesopeutuspolitiikkaa. Se ei kuitenkaan halunnut astua syrjään. Toisaalta rakennesopeutuspolitiikan jatkaminen olisi ollut poliittinen itsemurha, vaikka velkojat vaativat sen jatkamista. Hallituksen perinteinen kannattajakunta oli koostunut julkisen sektorin ja teollisuuden työntekijöistä, joista useimmat olivat menettäneet työnsä.
Strategiaksi valittiin huomion kääntäminen pois talousongelmista hyökkäämällä valkoisia viljelijöitä vastaan, sekä palkkojen maksaminen painamalla lisää rahaa. Seurauksena oli poliittista väkivaltaa, viennin romahtaminen ja hyperinflaatio. Maa oli raunioina.
Zimbabwen kokemukset ovat kiinnostava oppitunti, kun Kreikan talousohjelmien ehtoja suunnitellaan.
Sopeutusohjelmien vahingollisuus on hyvin tiedossa. Tämä vahingollisuus ei kuitenkaan koske ainoastaan ”sosiaalisia” tekijöitä, vaan myös ja nimenomaan taloutta. Aivan kuten Zimbabwessa, taloudelliset tavoitteet karkaavat ohjelmien myötä yhä kauemmaksi, sen sijaan että parantaisivat tilannetta.
Ohjelmien tavoitteena on ollut viennin ja tuonnin saaminen tasapainoon, julkisen velan saaminen kestävälle tasolle, talouskasvun kiihdyttäminen sekä työllisten määrän lisääminen. Jokaisessa tavoitteessa on menty ohjelmien myötä takapakkia.
Myös Zimbabwen poliittinen tilanne on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Kreikassa ollaan nyt samaan tapaan siinä tilanteessa, että poliitikot joutuvat miettimään, suostuvatko he talousohjelmiin vai lähtevätkö hakemaan populistista kannatusta kyseenalaisilla ohjelmilla. Jälkimmäinen voi osoittautua houkuttelevaksi.
Juttu ilmestyi Kansan Uutisten Viikkolehden Tulosvaroitus-sivulla perjantaina 4.5. Sunnuntaina Matti Ylönen kirjoittaa julkisesta tilasta.
lehti 