Miten hitaasti jotkut asiat tapahtuvatkaan: perusteellisin omaelämäkerrallinen teos merkittävästä 1900-luvun poliittisesta toimijasta saadaan suomeksi vasta noin kuusi vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen!
Se ei tarkoita, että Fidel Castron henkilökohtaisimpana elämäkertana pidettävä teos olisi jotenkin vanhentunut. Nyt kun Kuubassa valmistaudutaan vallan siirtymiseen aivan uusille sukupolville (vuonna 1959 ja 1960-luvulla valtaan tulleiden jälkeen) ja kun maailma, siinä ohessa Latinalainen Amerikka, kokee suuria muutoksia, siinä tilanteessa Castron ajatuksiin tutustuminen on mitä ajankohtaisinta.
Teos sisältää paljon yleistä, mutta myös vähemmän tunnettua tietoa Kuuban vallankumouksen taustoista, vallankumouksellisten keskinäisistä suhteista sekä Kuuban panoksesta muun muassa Angolan vapaussotaan. Myös maan merkittävä humanitaarinen, ennen kaikkea terveydenhoitoalan apu muille kehitysmaille tulee hyvin käsitellyksi.
Mutta kirjan päähenkilö on Fidel. Pitkien keskustelujen aikana on kirjan kokoaja, kokenut espanjalais-ranskalainen toimittaja Ignacio Ramonet saanut irti paljon henkilökohtaisia mietteitä. Hän saa päähenkilönsä pohtimaan suhdettaan muun muassa kuolemanrangaistukseen ja homoseksuaalisuuteen.
Viisaana ja lukeneena Fidel välttää kahlitsevien testamenttien jättämisen jälkipolville. Omia johtopäätöksiä hän silti uskaltaa tehdä. Kulissien takaa paljastuu inhimillisempi ihminen kuin mitä Castron periviholliset, ennen kaikkea sotaisimmat emigrantit Floridassa sekä CIA:n organisoimat salamurhaajat ja muut terrorismia aseenaan käyttäneet ovat yli 50 vuoden ajan antaneet ymmärtää.
Toisaalta vallan kahvasta luopuvalla on varaa irrotella ajatuksissaankin. Mutta pohdinnoissa on silti jotain sellaista, jota olisi aikanaan kaivannut esimerkiksi lähes jumalanuskoisten neuvostoideologien Lenin-palvonnalta: pitää osata olla oikeasti itsekriittinen, ei vain sanoissa ja oppi-isien siteerauksissa.
Teos sisältää mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka valaisevat aikanaan päivän uutisissa kerrottuja erilaisia selkkauksia. Esimerkiksi Neuvostoliiton apu Kuuballe tulee käsitellyksi perusteellisemmin kuin historiateoksissa yleensä. Castron oma jälkikäteen esitetty muistutus on, että neuvostojohto sopi vuoden 1962 Kuuban kriisin ratkaisun Yhdysvaltojen kanssa kysymättä ollenkaan kuubalaisten mielipidettä.
Koulutus, tasa-arvo ja yhteiskunnan tuki kaikille taustasta ja asemasta riippumatta, siinä lyhyesti Kuuban vallankumouksen periaatteet. Ei harhakuvitelmia rikastumisesta esimerkiksi miljoonalottojen avulla, vaan ilmaisia palveluja kaikille.
Mutta Castro myöntää esimerkiksi sen, että sivistystason ja rikollisuuden välillä vallitsee yhteys tämänkin päivän Kuubassa. Vallankumoukselle on sen vuoksi tarpeen olla koko ajan tarkkaan selvillä yhteiskunnassa tapahtuvista kehityssuunnista. Se on yksi Fidelin opetuksista: seuraa, mitä ympärilläsi tapahtuu.
Matkan varrella on jouduttu tekemään asioita, joista on syytä ottaa opiksi. Mutta kuten Fidel Castro huomauttaa, Kuuban vallankumous ei ole koskaan syyllistynyt joukkovainoihin eikä ole pelkän erimielisyyden vuoksi vanginnut vastustajiaan. Tekojen vuoksi on kyllä tuomittu kuolemaankin.
Kuubassa ei myöskään ole ollut sellaista eläviin johtajiin kohdistuvaa henkilöpalvontaa, joka monissa muissa maissa on leimannut kansallisia vapaustaisteluja ja yhteiskunnallisia kokeiluja. Tätä tarkoitusta ei edistä myöskään Ramonetin teos: se ei tee Fidelistä jumalaa, vaan paljastaa häntä ihmisenä.
Ignacio Ramonet: Fidel Castro. Elämäni. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä ja Matti Brotherus. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2012. 755 s.
uutiskirje 