27.10. 1962 Atlantilla 500 merimailin päässä Kuubasta:
Amerikkalaisten syvyyspommien vaurioittama neuvostoliittolainen sukellusvene nousee pintaan. Aluksen kapteeni näkee ympärillään Kuubaan ohjuksia kuljettavia omia rahtialuksia, jotka USA:n laivasto oli pysäyttänyt.
Vaurioitunut vedenalainen oli dieselkäyttöinen hyökkäyssukellusvene B-59, jonka aseistukseen kuului kaksi ydinkärkistä torpedoa. Ne on tarkoitettu suuria pinta-aluksia vastaan. Lähistöllä onkin amerikkalainen lentotukialus ja hävittäjä.
Sukellusveneellä ei ole mitään yhteyksiä laivaston johtoon. B-59 upseerit pelkäävät sodan jo alkaneen. He joutuvat ratkaisemaan laukaistaanko jo putkessa siirretty ydintorpedo, joka aloittaisi kolmannen maailmansodan.
Tässä vaiheessa ihmiskunnan historian kulkuun puuttui suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyt sukellusveneupseeri Vasili Arhipov.
Napin painamista vailla
Yllä olevalla tavalla on kuvattu Kuuban ohjuskriisin vaarallisinta hetkeä. Kummankin suurvallan armeijat olivat täydessä hälytysvalmiudessa. Mannertenväliset ydinkärkiset ohjukset odottivat tankattuina napin painamista ja osa ydinasein varustetuista pommikoneista oli jo ilmassa.
Lauantaita 27.10. 1962 on sanottu ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi. Silloin Suomen Yleisradiokin antoi kansalaisille hälytys- ja suojautumisohjeita ydinsodan varalta.
Tilanne maailmassa oli ollut kireä jo pitkään. Edellisenä kesänä oli olut Berliinin kriisi, johon liittyi myös Suomen Neuvostoliitolta saama nootti, jossa ehdoteltiin maiden välisiä sotilaallisia konsultaatioita.
Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrustshov uhosi jättimäisillä ydinpommeilla, joita myös räjäyteltiin Novaja Zemljalla. Sieltä tuulen mukana kantautunut radioaktiivinen laskeuma saastutti Lapin jäkälän, siirtyi siitä poroihin ja sitten poronlihaa syöviin pohjoisen Suomen asukkaisiin, joiden säteilypitoisuuksia mittailtiin sitten vuosikymmenien ajan.
Castro suostui
Talvella 1962 Hrustshovilla oli kaksi isoa ongelmaa. Toinen niistä oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko, jonka seurauksena Pekingin johtajat panettelivat neuvostojohtajaa lälläriksi, joka ei uskaltanut panna kunnolla kampoihin USA:n nuorelle presidentille John Kennedylle.
Toinen ongelma oli se, että Hrustshov oli saanut asiantuntijoiltaan kuulla maan mannertenvälisten ohjusten olevan paljon kehnompia kuin propagandassa oli väitetty. USA:han asti kantavia ohjuksia on vähän ja ne olivat surkean epätarkkoja. Niistä ei olisi tehokkaaseen vastaiskuun, jos vastustaja suorittaisi ensi-iskun omilla ydinaseillaan.
Kerrotaan, että neuvostojohtaja olisi eräällä pitkällä junamatkallaan keksinyt ratkaisin, joka poistaisi kerralla nämä molemmat pulmat. Ja tämä ratkaisu olisi keskimatkan neuvosto-ohjusten sijoittaminen Kuubaan. On kuitenkin hyvin mahdollista, että Neuvostoliiton ohjusjoukkojen upseerit olisivat suositelleet SS-4 ja SS-5 -ohjusten laivaamista Karibialle samalla kun he informoivat omien ohjustensa ongelmista.
Nyt tiedetään Neuvostoliiton olleen 1962 roimasti USA:ta jäljessä ydinaseiden kehittelyssä. Sillä oli vain 25 USA:han yltävää ballistista ohjusta ja nekin olivat nestemäistä polttoainetta käyttäviä. Tankkaaminen kesti tuntikausia. USA:lla oli Neuvostoliittoon kantavia ohjuksia jo noin parisataa.
Strategisia pommikoneita Moskovalla oli satakunta, mutta nekin olivat potkurikäyttöisiä. USA:lla oli 1 600 suihkupommittajaa, jotka pystyivät kuljettamaan ydinaseita.
Hrustshov päätti siis välittömästi esittää ohjusten tuomista Fidel Castrolle, joka oli moneen kertaan pyytänyt Moskovalta raskaamman sotakaluston toimittamista. Castro hyväksyi neuvostojohtajan ehdotuksen.
Kuuban johdon myönteiseen kantaan vaikutti se, että vain vuotta aikaisemmin CIA:n kouluttamat palkkasoturit olivat tehneet Kuubaan epäonnistuneen Sikojenlahden maihinnousuyrityksen.
Kuilun partaalle
Ydinaseiden laivaukset Neuvostoliiton satamista Kuubaan käynnistettiin heti kun maiden välinen salainen sopimus oli allekirjoitettu. Vaikka kuljetukset ja valmistelut Kuubassa yritettiin hoitaa mahdollisimman huomaamatta, niin Yhdysvaltain CIA alkoi saada niistä vihiä.
Agenttien tiedoista ei kuitenkaan osattu vetää heti oikeita johtopäätöksiä, sillä pelättiin Kuubassa olevien amatööritiedottajien raportoivan vain maassa jo olevista neuvostoliittolaisista ilmatorjuntaohjuksista.
Tarvittiin tarkempaa tietoja. Sitä hankkimaan määrättiin USA:n tiedustelukoneet. Ne saivat syksyn kuluessa otettua valokuvia rakenteilla olevista ohjustukikohdista. Silloinen oikeusministeri Robert Kennedy kuvaa seurannutta tilannetta:
”Tiistaiaamuna lokakuun 16. pnä 1962 kohta klo 9.00 jälkeen presidentti Kennedy soitti ja pyysi minua tulemaan Valkoiseen taloon. Hän sanoi vain, että edessämme on suuria vaikeuksia. Hetkeä myöhemmin hän työhuoneessaan kertoi minulle erään U-2:n juuri suorittaneen valvontalennon ja tiedustelumme tulleen vakuuttuneeksi siitä, että Venäjä sijoitti ohjuksia ja ydinaseita Kuubaan.”
Tästä alkoivat Robert Kennedyn sanoin ”kolmetoista päivää kuilun partaalla”
Merisaarto
Yhdysvallat julkisti tiedustelukuvansa, mutta Neuvostoliito kielsi aluksi ydinaseiden salakuljettamisen Kuubaan. USA:lle kuitenkin kertyi päivittäin lisää todisteita niiden olemassaolosta. Tilanteen teki erittäin araksi se, että lisää ohjuksia kuljettavia laivoja oli koko ajan matkalla kohti Kuubaa.
Tiedustelukoneiden valokuvat osoittivat myös sen, että monissa paikoissa Kuubassa rakennettavat ohjustukikohdat alkoivat olla pian valmiita ja ydinkärkisiä ohjuksia saatettiin pystyä laukaisemaan ja muutaman vuokauden kuluttua. Tukikohtia suojaamassa oli 40 000 neuvostoliittolaista sotilasta.
USA:ssa laadittiin kiireesti suunnitelma Kuubaan suoritettavasta suorasta hyökkäyksestä. Sen mukaan ensimmäisessä aallossa olisi Castron saarelle hyökännyt 90 000 merijalkaväen ja maahanlaskujoukkojen sotilasta. Sitten perässä olisi tullut 250 000 muuta sotilasta. Maihinnousualuksia varattiin sata ja lentokoneita 2 000 kappaletta. Omiksi tappioksi arvioitiin 25 000 miestä. Castro arvioi 2000-luvulla, että Kuuban valtaaminen olisi vaatinut USA:lta miljoonia miehiä ja lisäksi sissisota vuorilla olisi kestänyt vuosia.
Kuuban omaan armeijaan kuului 270 000 miestä vuonna 1962. Lisäksi Castrolla oli erilaisia puolisotilaallisia joukkoja.
USA valitsikin suoran hyökkäyksen sijasta merisaarron. Syynä tähän ei ollut pelkästään huoli suurista omista tappioista, vaan se mahdollisuus, että ohjuksia ehdittäisiin laukaista ennen niiden tukikohtien tuhoamista.
Merisaarron valitseminen antoi myös Moskovan johdolle miettimisaikaa.
Saarto alkoi 22.10. Saartovyöhykkeen raja tuli 500 merimailin päähän Kuubasta ja sitä lähestyivät useat neuvostoliittolaiset aselastissa olevat laivat.
42 ydinohjusta
Nyt tiedetään, että Neuvostoliitto onnistui kuljettamaan Kuubaan paljon enemmän ydinaseita ennen niiden paljastumista kuin CIA tuolloin uskoikaan. Keskimatkan ohjukset, joiden kantama kattoi suuren osan Yhdysvaltain pinta-alasta oli hajautettu läntiseen Kuubaan yhteensä kymmeneen tukikohtaan.
Neuvostoliiton ydinkärkien ulottuvilla olisivat olleet muun muassa Washington ja New York. Lentomatka Kuubasta näihin kohteisiin olisi ollut vain parinkymmenen minuutin luokkaa.
SS-4:lle oli Kuubassa rakenteilla kuusi tukikohtaa. Tämän ohjuksen kantamatka oli 2 000 kilometriä. SS-5 pystyi tavoittamaan maalinsa 4 500 kilometrin päästä. Niille oli tekeillä neljä tukikohtaa.
Kumpikin ohjustyyppi oli erittäin epätarkka, mutta niissä oli voimakkaat ydinkärjet, jopa yli kahden megatonnin suuruiset. Ominaisuuksiltaan ohjukset soveltuivat parhaiten suurten kaupunkien tuhoamiseen.
Näiden keskimatkan ohjusten kokonaismäärästä on ollut hieman erilaisia tietoja, jotka ovat vaihtelevat 40:stä 60:een. Fidel Castro on täsmentänyt keskimatkan ohjusten määräksi 42 kappaletta.
Lisäksi Kuubaan oli ehditty tuoda myös muita ydinaseita. Taktisia Frog-7 -ohjuksia oli 12 kappaletta, 80 lyhyen kantaman risteilyohjusta, kuusi lentokoneesta pudotettavaa ydinpommia ja neljä ydinräjähteellä varustettua merimiinaa. Ydinaseita oli siis pitkälti toista sataa kappaletta.
Niiden käyttöä oli valvomassa armeijakenraali I.A. Plijev, joka oli saanut valtuudet turvautua ydinaseisiin, jos Kuuba joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Kriisin kiristyessä ohjeita tarkistettiin: ydinaseen laukaisuun tarvittiin erillinen lupa Moskovasta.
Plijev ei ollut ohjusjoukkojen kenraali, vaan alun perin ratsuväen miehiä, mutta hän oli NKP:n keskuskomitean ehdokasjäsen ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston jäsen. Siis poliittinen kenraali.
Sodan uhka
Tunnelma koko maailmassa kiristyi huippunsa, kun 27.päivänä lokakuuta aamupäivällä ensimmäiset neuvostoliittolaiset rahtialukset saapuivat saartovyöhykkeen rajalle, jossa Yhdysvaltain mahtava laivasto oli niitä odottamassa.
Ensimmäisenä tulivat Gagarin- ja Komiles -nimiset laivat, joista ainakin toiseen amerikkalaiset olivat päättäneet lähettää aseita etsivän tarkastusryhmän. Kaikkiaan saartorajaa kohti oli tulossa 25 neuvostoliittolasta rahtilaivaa.
Kuuban yllä oli samana päivänä ammuttu SA-2 -ohjuksella alas amerikkalainen U-2 -vakoilukone, jonka lentäjä sai surmansa. Ohjuspatteri oli miehitetty neuvostoliittolaisilla sotilailla. Kahta muutakin USA:n lentokonetta oli tulitettu.
Yhdysvallat oli havainnut Karibian taivaalla myös muutamia raskaita nelimoottorisia neuvostoliittolaisia Tu-95 ”Bear” -pommikoneita, jotka saattoivat olla ydinasein varustettuja.
Saartovyöhykkeen rajalla amerikkalaiset olivat huomanneet neuvostoliittolaisten sukellusveneiden läsnäolon ja lentotukialus USS Essex, Korean sodan veteraani, vaati niitä suonarin avulla nousemaan pintaan. Viestiä tehostettiin keveillä syvyyspommeilla. Ilmassa lenteli tukialuksen sukellusveneentorjuntahelikoptereita.
Tässä tilanteessa syvyyspommien vaurioittaman neuvostoliittolaisen Foxtrot-luokan sukellusveneen B-59:n päällikkö Valentin Savitsky joutui kiperään tilanteeseen. Hänen oli pakko nousta pintaan, kun aluksesta oli happi loppumassa. Osa miehistöstä oli tajuttomana. Savinsky pelkäsi sodan jo alkaneen, sillä hänellä ei ollut mitään yhteyksiä laivastonsa johtoon.
Päällikkö määräsi ydinkärkisen torpedon työnnettäväksi laukaisuputkeen ja hän olisi ollut valmis ampumaan sen amerikkalaisia ahdistajiaan kohti. Tällaisessa tilanteessa säännöt kuitenkin vaativat, että kaikki aluksen kolme korkeita upseeria olisivat olleet samaa mieltä ydinaseen käytöstä.
Arhipov ratkaisi
Sukellusveneen poliittinen upseeri Ivan Maslennikov tuki päällikköä ydinaseen käyttämisessä, mutta kolmosupseeri Vasili Arhipov ei suostunut antamaan hallussaan olevaa laukaisukoodia, jota ilman B-59:n ydinaseita ei voitu ottaa käyttöön.
Tuolloin 36 -vuotias Arhipov oli kokenut sukellusveneupseeri. Sotilasarvoltaan hän oli toisen luokan kapteeni. B-59:n päälliköllä oli sama sotilasarvo kuin Arhipovillakin.
Jos ydintorpedo olisi laukaistu, niin se olisi merkinnyt satojen tai jopa tuhansien amerikkalaisten merisotilaiden kuolemaa. Yhdysvallat olisi vastannut myös ydinasein ja kolmas maailmansota olisi ollut hyvässä vauhdissa.
Tilanne laukesi kun Moskovasta uudet määräykset saaneet kauppalaivat kääntyivät takaisin kohti lähtösatamiaan ja niitä suojaavat sukellusveneet tekivät samoin.
Sukellusveneupseeri Arhipovin päätös ratkaisi siis äärimmäisen vaarallisen tilanteen, josta tarkempaa selkoa saatiin vasta 2002, jolloin sekä amerikkalaisia että venäläisiä Kuuban kriisin veteraaneja kokoontui Havannassa menneitä muistelemaan.
USA poisti vanhentuneita ohjuksia
Onneksi neuvostojohto oli ajoissa päättänyt luopua uhkapelistään. Hrustshov lähetti presidentti Kennedylle tunteikkaan kirjeen, jossa lupasi poistaa ydinaseet Kuubasta. Tärkeimpänä ehtona hän vaati USA:lta lupausta olla hyökkäämättä Kuubaan.
Hieman myöhemmin Moskovasta tuli presidentti Kennedylle toinen kirje, jossa ehtoja oli tiukennettu. Amerikkalaiset päättivät jättää sen huomiotta ja vastasivat suostuvansa ensimmäisessä kirjeessä tehtyyn ehdotukseen. Sopimus syntyikin silta pohjalta, Moskova määräsi merellä olevat aselaivat kääntymään takaisin ja pian aloitettiin myös ohjustukikohtien purkaminen Kuubassa.
Sopimukseen sisältyi myös asia, jonka amerikkalaiset halusivat pitää pois julkisuudessa. Se koski Jupiter -ohjusten poistamista Turkista ja Italiasta. Näistä vanhentuneista ohjuksista luopuminen oli USA:lle sinänsä helppoa, koska ne voitiin korvata Välimerellä partioivilla Polaris -sukellusveneillä. USA ei kuitenkaan halunnut arvovaltasyistä maailman tietoon, että hekin olivat joutuneet tekemään myönnytyksiä.
Kuuma linja
Kuuban ohjuskriisillä oli monenlaisia seurauksia. Suurvaltojen 20.11. 1962 allekirjoittaman sopimuksen mukaisesti ydinaseet poistettiin Kuubasta, Yhdysvallat purki merisaartonsa ja lupasi olla hyökkäämättä Castron valtakuntaan. Hieman viiveellä Jupiter -ohjuksetkin vedettiin Turkista ja Italiasta.
Presidentti Kennedyn asema vankistui, mutta Hrustshoville kävi päinvastoin. Kun hänet syrjäytettiin vallasta parin vuoden kuluttua 1964, niin uhkapeli Kuubassa oli pääperusteluja.
Myös Castron valta vahvistui Kuubassa, mutta maa liukui yhä enemmän Moskovan taloudellisen tuen varaan. Tähän vaikutti ratkaisevasti USA:n tiukka kauppasaarto.
Kriisin tärkein seuraus oli varmasti se, että se havahdutti suurvallat huomaamaan kuinka herkästi koko maailman tuhoksi koituva ydinsota saattaa syttyä.
Yhtenä toimenpiteenä tätä estämään päätettiin rakentaa niin sanottu kuuma linja eli suora puhelinyhteys Moskovan ja Washingtonin välille. Se tuli kulkemaan Helsingin kautta.
Verkkolehdessä sunnuntaina: Hrustshov lupasi Itämeren laivaston avuksi kuubalaisille.
uutiskirje 
