Fidel Castro oli saanut Neuvostoliiton tiedustelupalveluilta tärkeitä tietoja ja oli oppinut luottamaan myös niiden kykyyn pitää asioita salassa. Nyt kysymys oli niin suuresta hankkeesta, että kuubalaisten oli pakko kysyä neuvostojohtaja Nikita Hrustshovilta, että mitä tapahtuisi jos Yhdysvallat saisi operaation selville ennen kuin keskimatkan ohjukset olisivat laukaisuvalmiina Kuubaan rakennettavissa tukikohdissaan.
Hrustshov rauhoitti kuubalaisia lupaamalla, että “jos ongelmia tulee, lähetän Itämeren laivaston paikalle”
1960-luvun alkuvuosinakin Yhdysvaltojen laivasto suurine lentotukialusten johtamine taisteluosastoineen oli täysin ylivoimainen punalippuiseen laivastoon verrattuna. Neuvostolaivasto pystyi 1960-luvulla lähinnä maan rannikkojen puolustukseen. Siltä puuttuivat kokonaan lentotukialukset.
Kuuban kriisin jälkeen Neuvostoliitto ryhtyikin rakentamaan suurta pintalaivastoa, johon piti kuulua myös lentotukialuksia Yhdysvaltojen malliin. Punalippu oli tarkoitus saada liehumaan maailman kaikilla valtamerillä. Kallis ja epäonnistunut laivasto-ohjelma oli eräs Neuvostoliiton luhistumiseen johtaneista syistä.
Keväällä 1962 kuubalaisille laivastoapua luvatessaan Hrustshov tuskin muisti mitä samaiselle Itämeren laivastolle oli tapahtunut, kun se edellisen kerran oli lähetetty maapallon toiselle puolelle. Laivasto tuhoutui 1905 japanilaisia vastaan käydyssä Tsushiman meritaistelussa.
Viisi sukellusvenettä
Kuuban rannikko on vain vajaan 200 kilometrin päässä Floridasta. Yhdysvalloilla oli Karibian suunnalla käytettävissä täysin myös ylivoimaiset ilmavoimat, joille suurenkin vailla lentotukialuksia olevan pinta-laivaston tuhoaminen olisi ollut helppoa.
Ohjuskriisin siten puhjettua Neuvostoliiton laivasto pystyikin lähettämään Kuuban tuntumaan vain viisi dieselkäyttöistä sukellusvenettä. Neljä niistä kuului Foxtrot -luokkaan, jonka ensimmäinen alus oli valmistunut 1957.
Foxtrotit olivat tuolloin parasta mitä Neuvostoliitolla oli asettaa USA:n laivastoa vastaan, mutta nekin liikkuivat toimintasäteensä äärirajoilla ja lisäksi niille aiheutti ongelmia totuttua lämpimämpi merivesi.
USA:lla oli tuolloin ollut käytössään jo parin vuoden Polaris -ohjuksin varustettuja strategisia sukellusveneitä, jotka pystyivät laukaisemaan aseensa kaukaa mereltä pintaan nousematta.
Ydinaseiden toimittamisesta kävi Havannassa sopimassa Neuvostoliiton uusi Kuuban suurlähettiläs Alexander Aleksejev. Hän saapui Castron luo mukanaan Neuvostoliiton strategisten ohjusjoukkojen komentaja marsalkka Sergei Birjuzov. Toukokuussa 1962 Kuubaan saapui jo suurempi joukko ohjusasiantuntijoita ja operaatio ”Anadyn” pääsi vauhtiin. Operaatio sai nimensä eräästä siperialaisesta joesta.
Castro ei kuitenkaan ollut tyytyväinen ohjussopimuksen muotoiluun ja hän lähetti vielä Ernesto ”Che” Guevaran Moskovaan sitä tarkentamaan. Hrustshov ei kuitenkaan vieläkään taipunut siihen, että ohjukset ja muut ydinaseet vietäisiin Kuubaan julkisesti. Neuvostojohtaja halusi yllättää presidentti John Kennedyn ja saattaa tämän tapahtuneen tosiasian eteen.
Castro on myöhemmin sanonut, että hän ymmärsi heti, että Moskova ei halunnut pelkästään suojella Kuubaa Yhdysvaltojen hyökkäykseltä, vaan samalla myös parantaa strategista asemaansa suhteessa USA:han.
Castro suuttui
Kun Neuvostoliitto perääntyi ohjuskriisissä ja lupasi poistaa ydinaseet Kuubasta, niin Castro ja Guevera suuttuivat Moskovalle. Fidelin kerrotaan saaneen suorastaan raivokohtauksen, jossa suuri peili meni pirstaleiksi. Kuuban johtomiehet olisivat halunneet taistella venäläisten toveriansa kanssa USA:ta vastaan.
Juuri suomaksi ilmestyneessä kirjassa Fidel Castro. Elämäni (Siltala) on julkaistu Castron ja Hrustshovin ohjuskriisin aikaista kirjeenvaihtoa. Kirja perustuu Ignacio Ramonetin 2003–2006 tekemiin Kuuban johtajan haastatteluihin. Castro kertoo myös kuinka he luottivat suuren Neuvostoliiton arvostelukykyyn ja voimaan. Kuuban johto olisi halunnut Neuvostoliiton hyökkäävän ydinaseiden ensi-iskulla USA:han, mutta vasta sen jälkeen kun Yhdysvaltain joukot olisivat hyökänneet Kuubaan.
Kun Moskova veti ydinaseensa ja joukkonsa pois Kuubasta, niin jonkinlaisena hyvityksenä maahan jätettiin venäläisten tavanomainen aseistus. Siihen kuului huomattava määrä SA-2 -ilmatorjuntaohjuspattereita. Castron mukaan heillä on huomattavia vaikeuksia löytää ohjuksille tarpeeksi kouluja käyneitä käyttäjiä.
Koko kriisin ja vielä sen jälkiselvittelyjenkin aikana Castro ja Guevara toimivat yksituumaisesti, mutta kumpikin teki tapahtuneesta erilaiset johtopäätöksensä ja ystävysten tiet erosivat.
Castro keskittyi puolustamaan kuubalaista sosialismia, mutta Guevara lähti sytyttelemään vallankumouksia maailmalle.
Ohjuskriisistä ja ”maailman vaarallisimmasta päivästä” kerrottiin KU:n verkkolehdessä lauantaina.
uutiskirje 
