Nimi Henry Kissinger ei ensimmäiseksi tuo mieleen ilmaisua loistava kynänkäyttäjä vaan teorian ”kauhun tasapainosta”, Nobelin rauhanpalkinnon ja syytökset sotarikollisuudesta. Vuonna 2011 ilmestyneessä viimeisimmässä kirjassaan On China (Kiinasta) Kissinger johdattaa lukijansa kansainvälisen diplomatian hiljaisiin huoneisiin, joissa usein päätetään meidän kaikkien kohtalosta. Hän tekee sen tyylikkäästi. Hän osaa asiansa ja taitaa sanan säilän käytön.
Korean sodan (1950–1951) päätyttyä Kiinan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet olivat parisenkymmentä vuotta täysin jäissä. Tuolloin Yhdysvallat ei tunnustanut muuta Kiinaa kuin Taiwanin. 1970-luvun kynnyksellä Kiinaa ja Yhdysvaltoja alkoi vetää liittolaisuuteen yhteinen pelko Neuvostoliiton hegemonian laajenemisesta maailmassa. Kiina jopa pelkäsi Neuvostoliiton aloittavan sodan sitä vastaan.
Neljän sukupolven johtajat
On China -kirjan päätavoite onkin sen kirjoittajan mukaan ollut kertoa Kiinan ja Amerikan johtajien välisestä vuoropuhelusta Kiinan kansantasavallan perustamisesta lähtien. Kissinger on tässä vuoropuhelussa ollut mukana ulkoministerinä, ulkopoliittisena neuvonantajana ja yksityishenkilönä. Hän on tavannut Kiinan johtajia neljän sukupolven ajalta, Mao Zedongista ja Zhou Enlaista alkaen. Hän maalaa heistä kaikista vaikuttavan muotokuvan johtajina mutta myös ihmisinä. Heidän kanssaan käymistään keskusteluista tekemänsä muistiinpanot hän katsoo kirjansa päälähteiksi.
Keskusteluissa ovat kohdanneet kaksi hyvin erilaista maailmaa. Amerikkalaiset ovat pitäneet velvollisuutenaan tehdä lähetystyötä eri puolilla maailmaa omien arvojensa puolesta. Kiinalaisten asenne on ollut kulttuurinen He eivät ole halunneet käännyttää ketään eikä tyrkyttää omia instituutioitaan malliksi muille. Kumpikaan osapuoli ei ole kuitenkaan sallinut historian perinnön häiritä yhteistyösuhteitaan, toteaa Kissinger.
Kissinger kertoo käyneensä Kiinassa yli 50 kertaa. Heti alkusanoissa hän toteaa:
”Kuten monet vierailijat (Kiinassa) vuosisatojen kuluessa myös minä olen oppinut ihailemaan kiinalaisia, heidän sinnikkyyttään, tarkkanäköisyyttään, heidän perhekeskeisyyttään ja kulttuuria, jota he edustavat.”
Tämä ihailu heijastuu Kissingerin tavassa hahmottaa tilanteessa kuin tilanteessa asiat aina kummankin neuvotteluosapuolen kannalta.
Kiinan erityisyys
On China -kirjan ensimmäisen luvun otsikko on The Singularity of China, suomeksi Kiinan erikoisuus tai omituisuus. Jo edesmennyt suomalainen Kiinan tutkija Tauno-Olavi Huotari määritteli Kiinan omasyntyiseksi ja itsenäiseksi sivilisaatioksi, jonka kehityksellä – myös uudemmalla – on syvät omat juurensa. Kissinger tarkoittanee samaa, kun hän kirjansa esipuheessa korostaa:
Jos haluaa oppia ymmärtämään Kiinan 1900-luvun diplomatiaa tai sen roolia maailmassa 2000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla, on aloitettava arvostamalla sitä taustaa, minkä vanhat perinteet tarjoavat. Esimerkkeinä taustalla yhä vaikuttavista traditioista hän mainitsee konfutselaisuuden, sotataidon opettajan Sunzin neuvot ja kiinalaisen lautapelin weiqin.
Ensimmäisessä luvussa eletään itseään maailman keskuksena pitävässä keisarillisessa Kiinassa, jossa Lännen sille esittämiä toiveita vapaasta kaupasta ja pysyvien diplomaattiedustajien saamisesta Beijingiin ei ymmärretty. Keisarilliseen hoviin näitä toiveita esittämään saaapui 1793 brittiläinen lordi George Macartney. Vuonna 1794 hän joutui, syvästi nöyryytettynä, palaamaan takaisin kotimaahansa. Hovissa ajateltiin, että barbaareilla on Kiinasta paljon opittavaa, mutta Kiinalla ei ollut mitään opittavaa barbaareilta. Varsinkin viime mainitusta väittteestä Deng Xiaoping oli myöhemmin täysin eri mieltä.
Historiasta tähän päivään
On China -teosta voi Kiinan historiaan liittyvissä asioissa pitää myös tietosanakirjana. Siinä käydään läpi koko Kiinan moderni historia tähän päivään asti. Myös se, miten Länsi otti lopulta kovin kourin sen, mitä Macartney aikoinaan vaati, ja nöyryytti monin tavoin Kiinaa. Tämäkin pitäisi aina muistaa, kun ihmettelee, miksi nykyinen Kiina käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, muistuttaa Kissinger.
On kirjassa paikoitellen ihan ”hauskaakin” luettavaa. Kissingerin ensimmäinen matka
Pekingiin neuvottelemaan presidentti Richard Nixonin tulevasta Kiinan vierailusta oli salainen. Siitä ei kerrottu medialle ja Washingtonissakin siitä tiesivät vain presidentti ja eversti Alexander Haig. Asia tuli julki vasta, kun Nixonin vierailu Kiinaan varmistui.
”Transparenssi (läpinäkyvyys) on tärkeää, mutta historialliset mahdollisuudet rakentaa rauhanomaisempaa kansainvälistä järjestystä asettavat omat vaatimuksensa”, toteaa Kissinger. Hän kertoo yksityiskohtaisesti, miten mediaa harhautettiin. Määräys salassapidosta tuli alunperin Nixonilta.
Haukut eivät häirinneet
Joskus kahden suuren neuvotteluja vaikeutti se tosiasia, että osapuolet edustivat hyvin vastakkaisia ideologioita. Eräässä Mao Zedongin ja Kissingerin välisessä neuvonpidossa sovittiinkin, että kumpikin osapuoli sai kotitarpeisiin haukkua ketä halusi, kiinalaiset imperialisteja, amerikkalaiset kommunisteja, kunhan eivät antaneet tämän häiritä yhteistyötä neuvostovaaraa vastaan. Kansallinen etu jyräsi ideologian alleen.
Neuvostoliiton romahtaminen pani kuviot uusiksi maiden välisissä suhteissa. Tiananmenin tapahtumat kesällä 1989 olivat niitä jo pahasti järisyttäneet.
Välirikkö vältettiin
Yhdysvalloissa konservatiivien mielestä kommunistien johtama Kiina ei ollut luotettava kaveri (partner). Liberaalit halusivat Amerikan täyttävän korkeimman tehtävänsä demokratian levittäjänä. Vanhempi George Bush ja Deng Xiaoping selvittelivät syntynyttä sotkua. Täydellinen välirikko vältettiin, mutta keskustelu jatkui kuumana. Oli niitä, joiden mielestä demokraattiset instituutiot olivat välttämätön edellytys maiden välisille luottamuksellisille suhteille. Hallituksia pitäisi siis lähteä vaihtamaan maissa, joissa ei ollut demokratiaa.
Kissingeria ajatus ristiretkelle lähdöstä Kiinaan ei ole innostanut. Tilannetta tämän päivän valossa hän analysoi sekä kirjansa ensimmäisen painoksen loppupuolella että toiseen, pokkaripainokseen (2012) lisäämissään jälkisanoissa. Avainkäsitteitä analyysissä ovat a Pacific Community, Tyynenmeren yhteisö, ja Co-evolution. Tyynenmeren yhteisön muodostavat tietysti kaikki Tyynenmeren alueen valtiot, joista mahtavimpia ovat Kiina ja Yhdysvallat, kummatkin ydinasevaltoja. Kissingerin mielestä ne kumpikin ovat liian suuria siihen, että toinen voisi hallita toista. Siksi ei kannata ryhtyä aseita kalistelemaan vaan viisainta on kulkea Co-evolution -tietä.
Mitä se sitten tarkoittaa?
Sitä, että kummatkin maat paneutuvat omien ongelmiensa ratkaisemiseen, toimivat yhteistyössä niissä asioissa, missä se on mahdollista, esimerkiksi talouden alalla, ja sopeuttavat suhteensa konfliktien minimoimiseksi, neuvoo Kissinger.
Toivottavasti hänen sanansa ottavat vakavasti niin amerikkalaiset ristiretkelle janoavat kuin ne kiinalaiset tahot, jotka unelmoivat keskustan valtakunnan uudelleen tulemisesta.
Henry Kissinger: On China. Penguin Books 2012. 624 sivua.