Näin joulun alla tulee mietittyä monia asioita. Miksi perinteinen perhejuhla on muuttumassa hyvin kaupalliseksi touhuksi? Tuntuu siltä, että vuodesta vuoteen tahti vain kiihtyy. Vaikka kuinka vanhemmat yrittäisivät suojata omaa perhettään kyynisestä kaupallisuudesta, mainokset opettavat muksuja vaatimaan Joulupukilta ”oikeita” asioita, jotta kavereiden silmissä pysyisivät kunnollisina eivätkä luusereina.
Jotkut äidit ja isät yrittävät ehtiä postilaatikolle ennen jälkikasvua tuhotakseen lelumainoksia ajoissa. Mutta tänään pienetkin lapset osaavat selailla netissä ja saavat valistusta ikätovereilta, mikä on trendikästä juuri nyt.
Väärät puhelimet, pelit, vaatteet (jos ne vielä mielletään lahjoiksi)… Onko sillä väliä, eihän joulu ole sitä! Tärkeintä on olla yhdessä, puhua, lukea, ulkoilla, nauttia hyvästä ruuasta jota tehdään porukalla. Näin aikuisena tuskin muistan, mitä lahjoja minäkin vuonna olen lapsena saanut, mutta yhdessä vietetty aika on jäänyt mieleen.
Kirjoitukset Venäjästä olivat ongelmakeskeisiä. Selittääkö se jotain?
Olemme koko perheen voimin lähdössä pakoon kaupallista joulua metsään. Äitini, veljeni ja minun perheeni tarkoittaa yhteensä kuusi lasta ja seitsemän aikuista. Kaksi aikuistunutta poikaani voivat kertoa nuorimmille, mitkä asiat ovat tärkeitä. Voimme yrittää ulkoistaa osan auktoriteettisesta kasvatuksesta – onhan vanhin pojistani asunut melkein vuoden Tansaniassa ja tietää, miltä todellinen hätä näyttää. Kaikki on suhteellista.
Joulukuun alussa Helsingissä tapasivat suomalaiset ja venäläiset toimittajat ja miettivät, miltä Suomi näyttää Venäjän mediassa ja päinvastoin. Siinäkin oli esimerkki suhteellisuudesta. Suomessa monet hämmästyivät kuinka yhden ihmisen touhu pilasi maan maineen naapurivaltiossa ja epäilevät, että mustamaalaaminen tapahtuu tilauksesta, kutsuvatkin sitä informaatiosodaksi.
Helsingin yliopiston professori Arto Mustajoki omassa puheenvuorossaan yritti rauhoittaa suomalaisia toimittajia kertomalla, että Venäjän mediassa suurin osa Suomea koskevista jutuista on hyvin positiivia. Esimerkkinä hän piti Dmitri Gubinin laajaa artikkelia, jossa Suomea verrataan Kuwaitiin: samalla tavalla me hyödynnetään öljystä saatuja tuloja, vaikka meillä ei mustaa kultaa olekaan. Mutta silti kaupungit itärajan tuntumassa kasvavat, kauppoja rakennetaan, palveluita kehitetään.
Gubinin jutussa ei ohiteta Suomessa olevia ongelmia, mutta suhtautuminen niihin on asiallinen. Ja siitä välittyy moninainen kuva yhteiskunnasta, josta voi oppia paljon.
Kysyin myöhemmin yhdeltä moskovalaiselta toimittajalta, joka usein käy Suomessa, onko hänen mielestään suhtautuminen Suomeen jotenkin muuttunut viime aikoina. Hän hämmästyi kysymyksestäni. Se, että sokea ihannointi on hiipumassa, ei tarkoita, ettei Suomesta tykätä. Kuinka muuten voi selittää, että 400 000 venäläistä on hakenut viisumia viettääkseen Uutta Vuotta Suomessa? Jos Suomea pidettäisiin vihollisena maana, tuskin olisi niin paljon halukkaita tulemaan tänne.
Hän kiinnitti huomiotani myös siihen, että lapsiskandaalin keskelläkin Venäjän televisiossa on ollut paljon positiivisia juttuja Suomesta – muun muassa Angry Birdsistä, suomalaisesta jazzista ja siitä, että innovaatiokeskus Skolkovo on kiinnostunut yhteistyöstä suomalaisten it-alan yrityksien kanssa.
Muuten, kuinka paljon Suomessa kerrottiin aika suuresta Venäjän kaupan tapahtumasta Salossa? Salo on Nokian irtisanomisten jälkeen pyrkinyt etsimään uusia työpaikkoja ja yritystoimintaa muun muassa teknologia-alan pienyrityksistä. Skolkovo taas etsii mahdollisuuksia avata Euroopan markkinat. Se voisi onnistua Suomen kautta, onhan täällä vielä osaamista?
Siis suhteellisuudesta. Jossain vaiheessa Tampereen yliopistossa tehtiin vertailu Venäjän ja USA:n kuvasta suomalaisessa valtamediassa. Tulokset olivat mielenkiintoisat. Uutisointi Amerikasta oli monipuolisempaa, koska politiikan ohella oli paljon juttuja urheilusta, elokuvista, musiikista, tieteestä ja taiteesta. Kirjoitukset Venäjästä olivat ongelmakeskeisiä. Selittääkö se jotain?
Yleensä tähän saan muistutuksen sanan vapaudesta ja totuudenmukaisesta journalismista. Tottahan se on, kaikki Venäjän ongelmat, joista täällä kirjoitetaan, pitävät paikkaansa. Ihan samalla tavalla kun jok’ikinen suurennuslasin avulla saatu tieto norsusta. Mutta antaako se kokonaiskuvan elefantista? (Tunnustan, että toistan itseäni – olen ennenkin käyttänyt samaa vertailua – mutta jostain syystä tämän yksinkertaisen asian ymmärtäminen tuntuu olemaan joillekuille vaikea hyväksyä).
Venäjä on hyvin moninainen, kirjava – ärsyttävä ja ihana samaan aikaan. Ja vaikka kuinka yrittäisimme mahduttaa sitä musta-valkoiseen lokeroon, se ei sinne mahdu. Samoin kuin Suomi ei mahdu yhden touhuavan ihmisen antamaan kuvaan. Mutta on turha ohittaa niitä epäkohtia, joista rakentuvat sen ihmisen väitteet (joita hän muuttaa sitten valheiksi). Tunnistamalla ongelmat ja ehdottamalla ratkaisuja päästään paljon pidemmälle kuin kieltämällä olemassa olevat vaikeudet.
Ja niin kauan kuin kukin meistä ei opi näkemään moninaisuutta, on pyrkimyksiä asioiden yksinkertaistamiseen. Ja meistä riippuu, tyydymmekö syötettyyn totuuteen vai haluammeko kyseenalaista sen ja etsiä omia vastauksia.
No, paatos ei oikein sovi jouluun. Tietääkseni siinä joulumme metsämökissä ei ole internetiä eikä telkkaria, joten saamme hiljentyä ja keskittyä olennaiseen.
Hyvää joulua kaikille!
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
