Viimeinen sana
Kansalaiset, Medborgare!
Koska elämme vaikeita aikoja, on meidän päättäjien – nykyisten ja entisten – katsottava peiliin. Olemmeko valtaa käyttäessämme toimineet parhaan kykymme mukaan oikeudentunnon lisäämiseksi kansakunnassamme? Eheyden voima on vaikeuksien voittamisen voimaa. Mitä meistä itse kukin on tehnyt yhteiskunnan eheyden hyväksi?
Toimin itse ministerinä 13. 4. 1995–16. 4. 2003. Se on kahdeksan vuotta niin sanottujen lamatalkoiden jälkeen. Puolueeni oli hallituksessa keväästä 1987, ja 1990-luvun alussa me vedimme kansaa nenästä samanlaisilla talkoo-vertauksilla, joista nytkin puhutaan paljon. Aiemmin me porvarit puhuimme yhteisessä veneessä olemisesta, mutta talkoot osuvat paremmin suomalaiseen mielenlaatuun. Se luo mielikuvan, että kaikki tekevät omasta halustaan jotain yhdessä yhteisen päämäärän hyväksi.
Mitä meistä itse kukin on tehnyt yhteiskunnan eheyden hyväksi?
Normaalisti talkoiden jälkeen syödään hernesoppaa ja juodaan olutta tai jopa sahtia – kaikki yhdessä. Täytyy myöntää, että meidän toimestamme tämä perisuomalainen hyvä jotenkin muuntui. Toisille annettiin hernesoppaa ilman sattumia, toisille sisäfileepihvit.
Ratkaisevin rakennemuutos tapahtui arvojemme rakenteessa. Ryhdyimme ajattelemaan, ettei työ olekaan arvokasta, vaan omistaminen. Olin itse hyväksymässä ja luomassa järjestelmää, jossa esimerkiksi tehdasteollisuuden tuotanto kasvoi kymmenessä vuodessa vuoteen 2000 mennessä 95 prosenttia, mutta reaalinen palkkasumma vain 32 prosenttia. Joku pääsi vetämään välistä. Olin sallimassa sen, että omistajat ottivat yhtiöistään ulos osinkoja vuosina 1999–2005 yhteensä 20 652 miljoonaa euroa.
Täytyy myöntää: se oli merkki oikeudentunnon kuihtumisesta; ei tehdäkään välttämättä niin, kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä.
Tullessani valtiovarainministeriksi rikkain prosentti suomalaisista, noin 50 000 henkilöä, sai itselleen kaikista tuloista maassamme 4 prosenttia. Lopettaessani politiikassa tämä joukko sai kaikista tuloista 6 prosenttia. Heidän tulo-osuutensa nousi siis kahdeksassa vuodessa 50 prosenttia, mutta tulonsa minun politiikassa ollessani 172 prosentilla.
Samana aikana pienituloisin kymmenesosa menetti tulo-osuuttaan 4,6 prosentista 3,9 prosenttiin. Heidän tulonsa kasvoivat samaan aikaan yhdeksällä prosentilla.
Sillä asenteella yhteisöstä katoaa luottamus, näin on pakko todeta.
Mutta ei auta. Rahoittajani vaativat minulta talkoopuhetta. Menisikö tämä vielä kerran läpi:
Niukat ajat, joissa elämme, vaativat ennemminkin ajattelemaan, voiko jostain edustaan luopua. Sillä rakennetaan eheyttä.
Viimeksi me luovuimme muun muassa seuraavista asioista: toimeentuloturvan etuuksia leikattiin ja indeksikorotuksia jäädytettiin. Etuuksien saajien määrää vähennettiin lyhentämällä niiden saantiaikaa ja kiristämällä saantiehtoja. Perhepoliittisia tulonsiirtoja leikattiin 15 prosenttia. Työttömyysturvaa heikennettiin, asumistukea heikennettiin, sairauspäivärahaa heikennettiin ja palveluja karsittiin pikkulapsilta, koululaisilta ja vanhuksilta.
Julkista toimeentulovastuuta järjesteltiin uudelleen vuoteen 2003 saakka 80–100 muutoksella, jotka olivat pääosin leikkauksia.
Itse olen jo ilmoittanut olevani mukana talkoissa. Verottoman 160 000 euron vuosipalkkioni saa alentaa 126 000 euroon.
Kansalaiset!
Menneisyys tulee tuntea, mutta siihen ei tule juuttua. Teot ja valinnat tehdään sen mukaan, mikä kulloinkin arvioidaan koituvan koko kansakunnan parhaaksi. Rohkeutta on tunnustaa jälkikäteen, että pieleen meni monessa suhteessa. Ensin tehtiin sairaita ja sitten sairaaloita.
Niin että siunausta vaan, etteivät nämä nykyiset päättäjät iskisi päätään uudestaan niin sanotusti Karjalan mäntyyn – jos tällainen leikkisä loppukevennys sallitaan.
Ulkopoliittinen kannanotto tämä ei missään tapauksessa ollut.
uutiskirje 
