Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat oli alkuvuodesta pitkään myydyin kotimainen kaunokirja. Teos on neljäs osa Väisäsen enemmän tai vähemmän löyhästi omaelämänkerrallista Antero-sarjaa ja odotukset olivat suuret.
Neljäs kirja poikkeaa kolmesta edeltäjästään Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat. Edellisissä kirjoissa Väisänen kuvaa Anteron lapsuutta ja nuoruutta paljolti ajassa eteenpäin vaihe vaiheelta, kokemus kokemukselta edeten.
Taivaanvartijoissa Väisänen pysähtyy kuvaamaan päähenkilön jo alkuun päässeen työuran avainvaihetta. Antero saa kutsun kotiseurakunnastaan. Uusi kirkko tarvitsee alttarilleen taulun. Sitä tekemään halutaan tunnustusta saanut oman kylän poika. Myöhemmin hän saa vastaavan tilauksen Helsingistä.
Onko taiteilijan usko sitä, mitä edellytetään?
Luulisi toimeksiantojen sujuvan muitta mutkitta. Päinvastoin kuitenkin käy. Väisäsen luonnokset ovat aivan muusta maailmasta, mitä työn tilaajat ovat kuvitelleet. Nykytaidetta kirkkoon? Eihän nyt sentään!
Vastakkainasettelu on valmis. Anteron maailmassa arkinen on pyhää. Hänen mielestään kirkkotaiteen pitää olla jotakin muuta kuin totuttua ”sunnuntaitaidetta”.
Taiteellinen kunnianhimo saakin nujerrettavakseen vahvasti sijoillaan pysyvää. Mielipiteet ovat kirkon vastuuhenkilöillä kiveen hakatut, mutta vähemmän asiantuntevia. Epäilyt sikiävät taitelijaa kohtaan nopeasti.
Seurakuntaneuvoston on vaikea ymmärtää, miksi alttaritaulussa on ristillä roikkuvan Jeesuksen sijaan pesuvati ja valaan kokoinen Abloy-avain. Onko taitelijan usko sitä mitä edellytetään?
Alttaritaulun maalaamisesta tulee henkisen ja hengellisen taistelun koitos, joka saa mitä konkreettisempia ilmenemismuotoja. Esimerkkinä kiista polvirukouksista työn tuloksen hyväksyttävyyden takaamiseksi. Niitä vaatii kirkon virkakunta, mutta Antero ei sellaiseen suostu.
Kirja on kuvausta taiteilijan suhtautumisesta työhönsä, työn prosessista ja kaikesta siihen liittyvästä. Kirja on myös kuvausta ristiriidoista, joihin uskossaan niin eri tavalla autuaat ja omasta mielestään vilpittömät ajautuvat. Uskoa on niin monenlaista, vaikka sen piti olla kaikille sama.
Suvaitsemattomuus nousee teoksessa asiaksi, joka ajatteluttaa, vaikka Väisänen niin tuskin on tarkoittanut. Hänen kirkollisten tahojen suunnalta kokemansa kohtelu siitä kuitenkin kertoo.
Herää kuin pakosta kysymys: Jos kirkolliset vallanpitäjät voivat uskoonsa nojautuen kohdella ”omiaan” kirjassa rehellisen tuntuisesti kerrotulla tavalla, niin mihin sfääreihin suvaitsemattomuus kohoaakaan, kun kyse on meistä muista.
Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013. 284 sivua.
uutiskirje 
