Kurvit suoriksi
Tämän kesän kolmannelta sieniretkeltä palatessani minulla oli saaliinani kolme pientä ja kuivahtanutta kantarellia eli keltavahveroa.
Kyykkimiseni Helsingin Vuosaaren Uutelan metsässä oli jäänyt lyhyeksi. Siihen oli parikin syytä. Ensinnäkin viime päivinä ei ollut satanut lainkaan ja metsä vaikutti rutikuivalta. Juuri mitään sieniä ei näyttänyt nousseen.
Toinen syy metsästä pikaiseen poistumiseeni olivat ilkeät hyttyset, joita oli liikkeellä miljoonia vaikka aamu oli vasta varhainen.
Pois pihvi purilaisesta!
Sienestäjän elämä ei todellakaan ole helppoa. Vuosikymmenten aikana tekemissäni empiirisissä tutkimuksissa olen todennut, että kun sienestäjä saa kerätyksi litran kantarelleja, niin samaan aikaan hyttyset imevät hänestä kaksi litraa verta. Herkkutattilitrasta verta verotetaan jo kolmisen litraa.
Näissä mietteissä putkahdin metsästä kanavan laitaan ja kävelin hiekkatietä sillalle, joka ylittää kanavan ja yhdistää Uutelan Aurinkolahden asuinalueeseen.
Olin jo asfalttisella jalkakäytävällä, kun huomasin metrin päässä edessäni oksan, joka muistutti kovasti käärmettä. Pysähdyin vaistomaisesti ja tarkastelin risua tarkemmin.
Samassa se lähtikin luikertelemaan. Tajusin tietysti heti, että kyseessä olikin oikea käärme. Se oli tämän kesän ensimmäinen.
Mutta mitä se teki tässä jalkakäytävällä aivan autotien vieressä? Oliko se menossa kanavaan uimaan vai vallan Aurinkolahden uimarannalle, jonne kirkkaasti paistava aurinko keräsi jo veden vilvoitusta kaipaavia raatajia?
Käärmeen tunnisti pään takana olevasta ja selvästi näkyvästä keltaisesta laikusta rantakäärmeeksi. Se on vain lievästi myrkyllinen, mutta saattaa kiivastuessaan sylkeä ilkeästi. Röyhkeitäkin rantakäärmeitä olen tavannut.
Tämä asfaltilla kiemurteleva luikero ei kuitenkaan ryhtynyt rähjäämään, vaan pian minut nähtyään muutti suuntaa kohti pysäköintipaikan edustalla olevia pensaita.
Käärme oli musta, kuten rantakäärmeillä on tapana. Se oli noin seitsemänkymmentä senttiä pitkä ja hyvin laiha, josta on pääteltävissä, että se ei ollut saanut yhtään ihmistä saaliikseen ainakaan sinä aamuna.
Käärme katosi puiston siimekseen. Mieleeni tuli heti, että muutamia minuutteja sitten olin metsässä tavannut paljon pieniä sammakoita, jotka varmasti olivat mainiota murkinaa tällekin laiheliinille. En kuitenkaan viitsinyt enää lähteä opastamaan käärmettä jalkakäytävää paremmalle ruokapaikalle.
Uutelassa olen nähnyt paljon suurempiakin rantakäärmeitä, mutta valtaosa näissä metsissä kohtaamistani matelijoista on ollut kyitä. Varmasti tapaan vielä heitäkin, sillä kunnon sienikausi ei ole vielä alkanutkaan.
Pakasteessani on siis vasta pari kourallista kantarelleja, joten sienistä ei kannata tämän pitempään jaaritella.
Mutta muita valittamisen aiheita täältä ihanasta Itä-Helsingistä kyllä löytyy. Yksi niistä on meriveden kylmyys.
Jo alkukesästä vesi lämpeni mukavasti uimakelpoiseksi, mutta sitä riemua kesti vain parin päivän verran. Veden lämpö putosi yhdessä yöstä paristakympistä vain kymmeneen asteeseen. Kyllä siinäkin tuli uitua, mutta sitten pitikin kotona seisoa puoli tuntia kuumassa suihkussa, jotta lämpö palasi ruumiiseen.
Tällainen veden nopea viilentyminen on täällä koettu jo useampia kertoja, eikä Helsingin kaupunki näytä tekevän asialla mitään. Ystävälliset uimarannan valvojat vain kertoilevat apeina alhaisista lämpötiloista ja toivottelevat hyviä päivänjatkoja.
Kaupungin johdolta lienee turha odottaa asiassa nopeita toimenpiteitä. Poliitikoilla olisi nyt mahdollisuus profiloitua ottamalla asia ajaakseen, mutta mitään ei näytä tapahtuvan silläkään suunnalla.
Eniten olen odottanut Vasemmistoliitolta, jonka edeltäjän SKDL:n kerrotaan joskus sotien jälkeen voittaneet vaalit äänestäjät sytyttäneillä vaatimuksilla: ”Suomi kesämaaksi!”, ”Lippalakkiin lierit!” ja ”Pois kupla pullon pohjasta!”. Kuinkahan nykyisin purisi esimerkiksi iskulause ”Pois pihvi purilaisesta”?
Ennen kantarellien aikaa ehdin käydä viikon lomalla Mallorcan saarella, vaikka eihän meillä eläkeläisillä mitään lomia olekaan. Hirmuinen epäkohta sekin, kun samalla jäämme vaille niin lomaltapaluurahoja kuin pekkaspäiviäkin.
En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Mallorcalla, jos muutaman tunnin piipahdusta Palman satamassa ei lasketa mukaan. Syynä tähän käymättömyyteeni oli ollut presidentti Urho Kaleva Kekkonen, jonka puheet matkailusta olin nuoruuteni typeryydessä ottanut vakavasti.
Tavallisten suomalaisten laajamittainen seuramatkailu oli alkanut juuri Mallorcalta. Sinne suuntautuivat Kalevi Keihäsen Keihäsmatkat, joita sittemmin myös Seiväsmatkoiksi kutsuttiin. Mallorcalla kansamme pääsi mukaan porsasjuhliin ja muihinkin sikailuihin.
Tässä vaiheessa presidentti Kekkonen julisti: ”Minä en ole mikään Mallorcan mies.” Eikä hän tietysti ollutkaan. Urkki kun lomaili muun muassa Amazonasilla Neste Oy:n kanssa liikesuhteissa olevan amerikkalaisen öljy-yhtiö Lummuksen piikkiin.
Yleensä Kekkonen oli taitava tulemaan toimeen tavallisen kansan kanssa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen hänen kommenttinsa Mallorcan matkoista oli tökerö. Ei duunarilla tuolloin ollut mitään mahdollisuuksia reissata Amazonasille, vaikka olisi koko ikänsä säästänyt. Mallorcalle saattoi matkustaa vaikka joka talvena viikoksi, kun hieman pihisteli muissa menoissa.
Kekkosen seuraaja työväenluokasta lähtöisin oleva Mauno Koivisto aloitti presidenttikautensa lomamatkailun tyylikkäämmin. Hän matkusti pelaamaan lentopalloa Kanarian saarille, jotka alkoivat silloin olla lomakohteina tavallisen rahvaankin ulottuvilla.
Minustakin tuli siis ”Mallorcan mies”. Tosin vasta yli neljännesvuosisata Kekkosen kuoleman jälkeen. Urkilla oli pitkä varjo.
Nykyinen Mallorca osoittautui mainioksi lomapaikaksi. Ei tämä Välimeren saari suotta ollut suomalaisen massamatkailun ensimmäisiä kohteita.
Mutta täällä Vuosaaressa meno on paljon jännittävämpää kuin Mallorcalla. Eikä se johdu vain kadulla luikertelevista käärmeistä.
Jokunen päivä sitten naapurihuoneistossa ja talomme pihalla kuvattiin Mustat Lesket -televisiosarjaa. Homma huipistui stunt-hyppyyn viereiseltä parvekkeelta. Hurjasti huitova nuori mies loikkasi kuudennesta kerrokset muhkealle ilmapatjalle.
Tuli mieleen miten pikkupoikana 1957 kävin Sasekan tehtaan hiekkakuopilla katsomassa Pekka ja Pätkä Suezilla -elokuvan filmaamista. Täällä onkin kuvattu kymmeniä elokuvia.
Vuosaarta voi pitää Suomen Hollywoodina.
uutiskirje 
